Arvatkaas missä vietin illan.. Tittidii; Acutassa. Olot paheni, mutta kotiuduin kera uusien lääkkeiden. Josko ne veisivät kivun pois. Tosin sivuvaikutukset olivat taas hyvin mielenkiintoisia, innolla odotan. Hyvä ajoitus nämä juhlapyhät meitsille, nytkään ei ollut yhtään urologia paikalla.
Tätä ennen kävin ensimmäistä kertaa elämässäni juttelemassa psykologille. En kokenut sitä mitenkään avartavaksi. Hän sanoi, että mieleni reagoi elämän kriisitilanteeseen, niinkuin ihannetapauksissa pitääkin. Fiilikset vaihtelee. Hän kysyi, mitkä odotan tältä. En tiennyt. Kerroin, että vielä kuukausi sitten olisin saattanutkin tietää. Mutta ct-kuvien jälkeen en ole tiennyt enää mistään mitään. Sanoin, että ehkä haluan vain puhua tästä asiasta jollekin, kenen tunteista minun ei tarvitse välittää. Että en joudu tukijan rooliin, että en joudu esittämään reippaampaa mitä olen, menemällä mukaan "kyllä se siitä" -tyyppisiin juttuihin. Sielä oli sohva. En tosin makoillut siinä, vaikka tekikin mieli.
Acutassa samoilla mestoilla kanssani makoili kaksi vanhaa miestä, joita yhdisti eturauhassyöpä. Toinen heistä ylisti minun kirurgiani. Toivottavasti saan pitää Derekin aina! Toinen oli 73-vuotias, toinen kymmenen vuotta vanhempi. Miksi minä olin sielä? Nuo tukkivat hoitojonot edelläni. Koska lähes kaikki urologian asiakkaista ovat eturauhassyöpää sairastavia miehiä. Yhtäkkiä kaikki tuntui niin vitun merkityksettömältä. Kaikki muut juhlivat vappua, minä hengaan vanhojen syöpää sairastavien miesten kanssa. Nyt hengaan yksin kotona ja toivon, että olo parantuisi. Kaikilla muilla on jotain. Tätä paskaa on kestänyt jo liian kauan. Epätietoisuutta. Sitten moni vaan kyselee miten voin. Eikö kanssani muusta voi enää puhua? Istun kotona yksin ja itken. Ja mietin, miksi edes kirjoitan koko typerää blogia, jota kukaan ei edes lue. Ryven siis helvetillisessä itsesäälissä. Ehkä lopetan tämän kirjoittamisen kokonaan.
Kyllä tätä varmasti joku lukee, mm. minä, vaikka en sinua henkilökohtaisesti tunnekaan. Blogilistan kautta tänne alunperin törmäsin, kun satuin huomamaan jonkun postauksen etusivulla. En ole aikaisemmin viitsinyt kommentoida, kun tuntuu, että tuntemattomien pahoittelut eivät paljon mieltä lämmitä, vaikkakin olen kyllä huomannut välittäväni ja kovasti toivonut, että kaikki kääntyisi parhain päin.
VastaaPoistaOpiskelen sairaanhoitajaksi ja olen siitäkin näkökulmasta mielelläni lukenut blogiasi, koska se auttaa ymmärtämään ihmisiä, jotka joutuvat vaikeaan tilanteeseen, ja heitä tulen varmasti paljon tulevassa työssäni kohtaamaan. Haluaisin olla mahdollisimman hyvä hoitaja, enkä se tyyppi, jonka käytös jää muistiin negatiivisessa mielessä. Ymmärrän kyllä, jos kirjoittaminen tuntuu liian vaikealta tai turhalta, mutta henkilökohtaisesti toivoisin, että jaksaisit vielä joskus päivitellä ajatuksiasi. Kävipä miten vain, toivoisin sinulle kuitenkin paljon voimia ja jaksamista, koska kirjoituksiesi perusteella olet kuitenkin hieno ihminen, jolla olisi vielä paljon annettavaa.
Lukee, ihan varmasti lukee tosiaan aika monikin. Blogilistan kautta minäkin olen tänne eksynyt, ja ihan samasta syystä en minäkään ole aiemmin kommentoinut - tuntematon ihminen sinulle kun olen.
VastaaPoistaTottakai on ymmärrettävää ellet jaksa päivittää tätä blogiasi tai se tuntuu turhalta, mutta kirjoitat hyvin ja ennen kaikkea kirjoitustesi kautta oppii asettumaan tilanteeseesi, minäkin ymmärrän vähän paremmin mitä toinen käy läpi jne. Eli kyllä minäkin toivoisin jatkossa, että jaksaisit päivitellä tilannettasi ja ajatuksiasi.
Mutta joka tapauksessa minä toivon myöskin sinulle kaikkea mahdollista hyvää ja jaksamista tuon kaiken keskellä!
Muista myös rakas ystävä se, että tätä päivittäessä ehkä vältät ne miten voit kyselyt. Ei tarvi kysyä, kun voi lukea täältä. Olen toki itsekkin kysellyt vointiasi, mutta tiedät myöskin, että yritän parhaani mukaan kertoa sinulle arkipäivän asioita. Että saat ne pienet piristysruiskeet ja muuta ajateltavaa. Olet niin pirun tärkeä... ja valitettavasti niin kaukana.
VastaaPoistaKiitos, kyllä se kuitenkin vain niin on, että tämmöiset kommentit lämmittää mieltä :)
VastaaPoistaMukavaa kuulla, jos tulevana hoitajana saat tämän lukemisesta jotain. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kaikki hoitajat on auttaneet niin paljon, myös henkisellä tasolla, ja jaksankin aina ihmetellä sitä miten ne oikeasti jaksaa työtään, rankkaahan se on. Mutta tuollaisella asenteella susta varmasti tulee juuri sellainen hyvä hoitaja :)
Vaikka en koskaan ole ajatellut asiaa, mutta nyt tuli myös todettua, että kyllä myös tuntemattomien lukijoiden palaute nostaa hymyn huulille, kiitos :)
Kati, kyllä mä tiedän. Tärkeä olet myöskin ja tiedät varmasti kuinka kiitollinen olen siitä, miten paljon oot jaksanut piristää, vaikka en aina vastailekaan. Kyllä vointia saa ja pitääkin kysellä, olisin ehkä tosi surullinen myös silloin, jos kukaan ei kysyisi.
Perjantaina vaan iski känkkäränkkä ja fiilikset oli synkät, mieli vaan ailahteli ja varmasti tuolloin kuullut uutiset, joista kirjoitain myöhemmin, vaikuttivat asiaan. En aio lopettaa kirjoittamista, luki tätä kukaan tai ei, koska tämä kirjoittaminen auttaa myös mua itteäni sisäistämään asioita :)