- Äitini ryntäsi kaupasta tultuaan laittamaan radion päälle, koska Toni Wirtanen täyttää 36 vuotta ja häntä haastatellaan radiossa. Äitini varmaan hetkellisesti luuli minun olevan edelleen se seiskaluokkalainen tyttö, joka tykkäsi Apulannasta. Minun teki vain mieli itkeä, mutta en jaksanut.
- Vanhempani tapasivat Jutta Urpilaisen (!). Häntä "tapaamaan" lähtiessään isäni kysyi, olisiko minulla jotain kysyttävää häneltä. Sanoin kuivasti, että kysy vaikka lempiväriä. Silläkin hetkellä teki vain mieli itkeä. Hän oli kysynyt ja se on kuulemma punainen. Oli niin typerä juttu, että oli ehkä paskan päivän ainut asia joka huvitti.
- Itkin illalla suihkussa huutoitkua niinkun pikkulapsi, ja oloni oli paskempi kun aikoihin. Tajusin kokevani erityisen suurta avautumisen tarvetta kahdelle ystävälleni. Joiden molempien äidit ovat sairastuneet viimeisen vuoden aikana syöpään. Tunsin itseni kusipääksi, että miksi juuri näille ihmisille halusin vuodattaa. Niille, joilla on ennestäänkin paljon paskaa niskassa, huolia ja murheita läpi elämän, monesta muustakin asiasta. Olen aina kokenut tietynlaisen yhdenvertaisuuden näiden ihmisten kanssa siitä, että meidän kaikkien elämässä on ollut yhtä jos toista rajua juttua, mitä monilla ei vielä tässä vaiheessa elämää ole ollut, mutta ei silti olla surkuteltu asioita. Vahvat ystäväni, joihin laskin itseni. Ja nyt minä olisin lisäämässä heidän huolia ja murheitaan. Olin vihainen. Itselleni. Maailmalle. Kaikille. Kunnes yhtäkkiä en tuntenut enää mitään. Mietin, että olen varmaan kohta niin masentavaa seuraa, ettei kukaan halua edes nähdä minua. (Sillä hetkellä vain, en oikeasti ajattele niin).
En vielä jaksa suhtautua asiaan toiveikkaasti. En vain jaksa. Enkä pysty. Tiedän kyllä, että kohta pystyn, älkää huolehtiko. Univelat painavat päälle, joka lisää paskaa oloa. En tiedä mitä ajatella. En osaa muuta kun olla ja itkeä parin tunnin välein minuutin. Onneksi olen sen verran positiivinen, että tiedän kääntäväni kohta hyväksi tämän kaiken, mutta vielä tänään ei ole sen aika.
Menin aamulla Taysiin asennuttamaan tuon holtterin. Mun piti kulkea lasten kardiologisen polin läpi. Näin pieniä lapsia ja vanhempia odottamassa vuoroaan. Eräästä pojasta tuli mieleen oma pikkuveljeni, jolla on ollut pienestä asti sydänsairaus. Taas teki mieli itkeä. Ja onko surullisempaa, kun vakavasti sairas lapsi. Osa vanhemmista oli arviolta minun ikäisiäni. Tulisiko minusta koskaan kenenkään äitiä. En edes tiedä, haluanko lapsia. Mutta musta varmasti tulisi hyvä äiti. Ehkä vähän sekopäinen, mutta hyvä. Nyt varmasti vasta kamalaa olisikin, jos olisi lapsi ja sairastaisi itse.
Tekisi mieli mennä peiton alle ja nukkua. Mutta tuo sydämen vuorokausiseuranta menisi vähän haaskeille nukkuessa. Pohdin josko provosois rytmihäiriöitä aloittamalla täksi päiväksi taas kahvin ja röökin, stressaamalla, univelkaa onneksi onkin ja vielä päivän päätteeksi vetäsemällä kunnon kännit. Yksi noista jutuista lähti irti ja mun pitäisi vielä lähteä taysiin käymään tänään. Laitanpa tympeän kuvan liitteeksi, koska tämä koko blogi on vain yhtä tylsää tekstimassaa, vähän vaihtelua sekaan. Jos joku ei tiedä miten holter tehdään, niin tuostapa näette. Palan. Noita jutskia (joiden nimeä en nyt muista) on yhteensä viisi kappaletta, joista lähtee piuhat tommoseen pikkulaitteeseen, joka tallentaa sydänkäyrää vuorokauden. Ja toivotaan että joku rytmihäiriönpoikanen tarttuis siihen. Kysyin; tuossa pikkulaitteessa on sisäinen muisti, josta informaatio sitten siirretään jonkun toisen laitteen avulla muistikortille ja tästä koneelle johonkin ohjelmaan, joka spottaa epänormaalit jutut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti