Pääsin kotiin. Sanoin, että haluan kotiin. Sanoin, että en halua, että niitä stenttejä aletaan heti repimään irti. Että mieluummin yrittäisin kestää seuraavaan operaatioon. Turhaa taas nukutusta ynnä muuta. Veriarvot rajoilla. Edelleen virtsaan verta ja kivut ovat saatanalliset. Kovin herkästi pitää mennä kuulemma takaisin. Jos en pärjää kipujen kanssa, jos verisyys ei katoa tortaihin mennessä, jos olo huonontuu tai ihan mitä vaan. Oon melko varma, että vappu menee sielä. Joulupäivä ja pääsiäinenkin sairaalassa, mitä nyt vappuna vapaana.
Nyt sitten vain odotellaan koepalojen tuloksia.
Ja aikaa seuraavaan operaatioon. Joka pitää tehdä, koska verenvuodon takia näkyvyys oli niin huono, ettei munuaisallasta nähty kokonaan. Vieläkään ei siis nähty kunnolla kokonaisuutta. Samalla kai murskataan se kivi. Jos siitä nyt on mitään hyötyä sen murskaamisesta, jos koepalojen tulokset on huonot lähtee koko munuainen. Mutta tuskin kovin nopealla aikataululla.
Kivut sijoittuvat eniten yöaikaan ja ovat saatanasta. En ole nukkunut aikoihin kunnolla. Sekava olo lääkemömmöistä, univeloista ja kivuista, jotka juuri alkoivat.
Olen alkanut puhua me-muodossa. Meille sanottiin, ettei pidä odottaa muuta kuin pahanlaatuista, ettei sitten järkyty. Meille sanottiin, että kasvain. Miksi yksikössä puhuminen on niin vaikeaa? Koska se on niin yksinäistä? Olla yksin tapahtuvan, tulevan, huolen, kuoleman kanssa.
Niina Repo/Arpi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti