Ajattelin perjantain olevan paska päätös paskalle viikolle. Alkuviikosta olin päättänyt vetää rehelliset suomalaiset kännit lauantaina. Oli/on sellainen tunne, että ehkä moiseen ei ole ehkä mahdollisuus lähiaikoina. Nyt täytyy tehdä kaikki mitä haluaa heti, aina kun vointi on sellainen että jaksaa. Perjantaina aloin odottamaan lauantaita kovasti. Olin pirteämpi, eikä maantaina kuullut huonot uutiset ahdistaneet niin paljoa.
Lauantaina aamulla oli vähän kuumetta. Pikku juttu, kunhan ei nouse enempää. Värjäsin hiukset. Meikkasin. Kävin vessassa. Veristä virtsaa. Ihanaa, pitkästä aikaa. Ehkä se menee ohi. Valitsin vaatteet iltaa varten. Ei ollut kuumeinen olo. Laitoin hiukset. Kusin edelleen verta. En halunnut lähteä Acutaan. Mikä helvetti se onkaan lauantaina. Lähdin Alkoon ja sieltä Hämeenpuiston bileluolaan. Aurinko paistoi. Mieltäni varjosti ajatus; pitääkö minun lähteä jonnekin, vai onko tämä vaan kasvaimen oire. En halunnut että tämäkin ilta menisi pilalle. Halusin epätoivoisesti pitää kiinni siitä, että saisin viettää normaalin illan. Tai niin normaalin, kun se näissä olosuhteissa on mahdollista. Järki voitti. Soitin Taysiin ja kysyin, onko tämä asia, jonka takia kannattaa lähteä sinne. Hoitaja luki tietoni. Ehdottomasti tänne heti, voi olla vakavaa. Jos ei ole, niin ethän sä menetä siinä kun yhden lauantai-illan. Lopetin puhelun ja turhautuminen purkautui lyhyellä itkuraivarilla. Söin ja lähdin helvettiin seiskan aikoihin illalla. Päällimmäisenä mietin, että vittu kun minulla ei ole kirjaa mukana.
Matkalla mietin, kuinka täynnä se koko paikka on. Lauantaina ei päivystä mikään muu paikka. Minua ennen jonotusnumeron otti äiti ja kaksi lasta. En ollut aiemmin nähnyt odotusaulaa niin täynnä. Kuulin, miten äidille ja lapsille kerrottiin arvioidun odotusajan olevan kolme tuntia. Siihen että pääsee hoitajan juttusille. Great. Tiesin, että minulta otettaisiin verikokeita, joiden tuloksissa kestäisi, hoitajan jälkeen lääkärin näkeminen kestäisi. Laskin tunteja. Ehkä olisin kotona kun baarit menevät kiinni. Yksinkertaisesti vitutti niin paljon, että en kyennyt tuntemaan mitään.
Minun vuoroni ilmoittautua. Kerroin olevani heidän useamman poliklinikan potilas ja pyysin heitä katsomaan tietoni, ettei minun tarvitsisi selittää asioita, jotka he näkisivät selkeästi koneelta. He katsoivat tiedot ja kerroin että tänään päivästä asti virtsani on ollut veristä. Kysyin onko tämä asia, jonka takia kannattaisi jonottaa täälä, jos se on vain yksi oire kasvaimesta. Toinen hoitaja sanoi topakasti KYLLÄ ON ja toinen tunki kuumemittarin korvaani. Hän pyysi istumaan ja kielsi käymästä vessassa. Sanoin, että en aio pidätellä useaa tuntia. He sanoivat, että ei tarvitse. Istahdin ja aloin kirjoittamaan tekstiviestiä ja samantien hoitaja haki minut. Mennään erikoissairaanhoidon puolelle, hän sanoi. Äiti lapsineen ja muut jäivät odotusaulaan. Minut vietiin makuupaikalle. Sanoin, että jaksan kyllä istua. Hoitaja sanoi, että asettaudu siihen nyt vaan. Pyysin purkin ja ilmoitin käyväni heti vessassa. Tämän jälkeen labra ja hoitaja odottivat minua sänkyni vieressä. Toisesta kädestä otettiin verta ja toisesta verenpainetta ja pulssia ja korvasta mitattiin kuumetta. Aika spesiaalikohtelua. Se ei tiedä hyvää. Mieluummin olisin se, joka odottaa odotusaulassa. Koska silloin ei ole mistään vakavasta kyse. Oloni oli kuitenkin erittäin hyvä. Vähän tuntui omituiselta, kun muut ihmiset makasivat tipassa ja osa huusi kivuistaan. Ja minä mietin toiveikkaana, että ehkä näin nopealla toiminnalla ehtisin viettämään launtai-iltaa.
Lääkäri tuli samantien. Saapumisestani tähän kaikkeen oli kulunut noin 10minuuttia. Lääkäri esitteli itsensä. Hän kertoi olevansa urologi. Hän oli mies. Mutta hän ei puhunut savoa! Ei, hänen nimensä oli Vladimir ja hän puhui semisti venäläisittäin. Kysyin, oliko hän ehtinyt tutustumaan minuun paperilla. Hän sanoi tuntevansa taustani. Muutama pieni kysymys. Hän sanoi, että katsottaisiin verikokeiden tulokset, jos ne ovat ok. pääsen pois. Hän lähti ja hoitaja tuli ultraamaan virtsarakkoni. Yhtäkkiä hän lähti pois sanomatta mitään. Tämä ei tiedä hyvää, ajattelin. Lääkäri tuli paikalle. Hän ultrasi, mutta kertoi kaiken olevan ok virtsarakossani. Hän lähti. Menin taas vessaan. Olin koominen näky. Muut asiakkaat makasivat tipassa sairaalavaatteet päällä, minulla oli kiva hame ja glitterpaita. Hiukset kivasti ja miekki kohdillaan. Nauratti vaan kävellä sielä. En tosiaan näyttänyt kuuluvani sinne, enkä haluakaan kuulua siihen ympäristöön. Vitun kasvain.
Lääkäri tuli jututtamaan taas. Hän kysyi koska minulla on toimenpide tulossa. En tiedä tarkkaa aikaa, ennen 2.5 kuitenkin. Hän kyseli kivuistani. Sanoin, että ei mitään uutta. Samaa kun aina. Sanoin että oloni oli tosi hyvä. Hän sanoi, että voisin jäädä sinne, mahdollisesti siirto tarkkailuun osastolle. Tai voisin lähteä, ja he soittaisivat jos verikokeissa olisi ihmeellistä. Hän sanoi, että koska yleiskuntoni on noin hyvä, saan poistua hyvillä mielin. JES. Tämä kaikki reilussa tunnissa. Pääsin kuin pääsinkin viettämään mukavan lauantain. Teki hyvää jutella useiden ihmisten kanssa asiasta ja heittää kuivaa kasvainläppää. Nyt voisin olla osastolla ja oloni olisi ihan sama. Verikokeet olivat ilmeisesti ok, kun soittoa ei kuulunut. Naureskelin ajatukselle, että he soittaisivat yöllä ja lähtisin kännissä osastolle tarkkailuun. Pieni osa minusta ajatteli, että tyhmää juoda. Mutta muuttuisiko mikään, jos olisin kotona surkuttelemassa asiaa? Kasvain vain muistutti olemassaolostaan. Se muistutti, että nyt täytyy nauttia kaikista hetkistä kun jaksaa. Tehdä asioita. Koska sairaala-ajat ja huonot olot ovat vasta edessä.
What ever will be, will be.
http://www.youtube.com/watch?v=Ff-X8sIzF24
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti