Koko syksyn sairastelin. Ja hoidin hommani, en tosin täydellä teholla.
Ajoin itseni loppuun kesän ja syksyn aikana. Tajusin tämän vasta joulukuussa, kun nukuin sairaalassa parhaimmat yöunet aikoihin. Tosin silloin ajattelin olevani vain vierailija siinä paikassa. Osastolla. En tajunnut, että verinen virtsa olisikin jotain oikeasti vakavaa. Sielä ollessa ajattelin, että kaikki hoidetaan kerralla kuntoon ja se on siinä. Seuraavaksi palaan sairaalaan kun olen vanha.
Sairaalasta päästyäni joulu kolkutteli ovella. Kiertelin huonossa kunnossa kauppoja viime tipassa, joululahjoja ihmisille. Ostin itselleni tyyriin keiju-kalenterin. Siinä on ihania kuvia. Ajattelin, että se muistuttaisi minua tulevan vuoden jokaisena kuukautena siitä, kuinka onnellinen saisin olla, että ehtisin katsoa kalenteria kotona. Enkä sairaalassa. Kuinka onnellinen saisin olla terveydestäni.
Oloni ei lähtenytkään parempaan suuntaan. Päinvastoin. En ole viettänyt päivääkään normaalia elämää sen jälkeen. Tai mikä on normaali elämä? Olen ehtinyt katsoa kalenteria ties montako kertaa. Nytkin käännän katseeni siihen. Useimmiten en osaa iloita sen nähdessäni. Jollain tavalla se muistattaa minua menneestä. Tai siitä, mitä tämän vuoden piti olla. Miten olin kuvitellut runollisesti vilkaisevani sitä välillä kiireideni keskellä, ja muistanut olla onnellinen siitä, että henki kulkee. Se muistuttaa minua kaikesta siitä, mitä vielä joulukuussa kuvittelin tekeväni tämän vuoden aikana. Miten kaiken piti mennä.
Vajaa kahden tunnin kuluttua alkaa Finnkinossa usean lyhytelokuvan yhteisnäytös. Jos kaikki olisi normaalisti, laittautuisin nyt innolla sinne. Illalla olisi juhlat. Olisi tärkeää nähdä oma ja muiden leffat Plevnassa. Haluaisin nähdä kaikki ihmiset!
Nyt osa minusta haluaa sinne, osa ei. Se ei tunnu tärkeältä. En halua kohdata ihmisiä, jotka kysyvät miten menee. Niitä, jotka eivät tiedä tästä mitään. Mietin jaksanko edes kävellä sinne. Kuinka kovaksi kivut yltyvät. Mitä jos sattuu saatanasti kun pääsen sinne ja sitten joutuu kärvistellä usean tunnin penkeillä. Leffat haluaisin nähdä. Ja tietyt ihmiset. Mietin pahentuuko flunssa jos lähden. Eniten pelkään kuitenkin kipuja.
Päätän vasta viime tipassa lähdenkö. Jos lähellä viittä sattuu, en mene. Jos ei, niin menen. Vuosi sitten tähän aikaan tuntui maailman lopulta, jos emme saa rahoitusta kasaan kuvauksia varten. Nyt huvittaa koko juttu. Koko se maailma on osittain menettänyt merkityksensä. Joulukuun jälkeen olen oppinut, mikä oikeasti on tärkeätä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti