Kesällä 2004 luin silloisen kesätyöpaikkani taukotilassa lehdestä kirja-arvostelua. Ulla-Carin Lindquistin Ken voi airoitta soutaa teoksen aihe sai kyyneleet silmiini. "Juhliessaan 50-vuotispäiväänsä ruotsalainen uutisankkuri Ulla-Carin Lindquist saa tietää sairastavansa parantumatonta ASL-tautia. Teoksessaan Linquist kuvaa lyhyttä sairausaikaansa; millaista on menettää liikuntakykynsä ja katsoa omaa kuolemaansa silmiin". Päätin lukea kirjan. Tuolloin minulla, tai kellään läheisistäni, ei ollut mitään kosketuspintaa mihinkään vakavaan sairauteen. Aihe kosketti silti. Etsin kirjaa silloin tällöin kun ehdin kirjastoon. Se oli aina lainassa. Välillä unohdin sen pitkäksi aikaa. Mutta usein mietin tuota kirjaa.
Nyt, seitsemän vuotta myöhemmin, luin vihdoin kirjan. En olisi ikimaailmassa vuonna 2004 vuonna kirja-arvostelua lukiessani uskonut, millaisen vaikutuksen kyseinen kirja vielä jossain elämänvaiheessani tekisi minuun.
Läsnäolo saattaa muuttua odottamattomalla tavalla. Nimenomaan se voi joskus toimia elämän käännekohtana, luoda vaikeuksien keskellä uusia mahdollisuuksia. Kaikki ne ihmiset, jotka ymmärtävät ja haluavat pysyä lähellä, ovat kenties ihmisistä tärkeimpiä. Ne jotka uskaltavat tulla lähelle jakamaan sekä tuskan että ilon.
Ulla-Carin Lindquist / Ken voi airoitta soutaa.
Vaikka minä en sairasta ASL-tautia, elän nyt yhtä elämäni käännekohdista. Kiitos jälleen kerran jokaiselle, jotka on uskaltanut tulla lähelleni jakamaan tämän kaiken. Merkitsette ehkä enemmän kun koskaan uskoisittekaan. Enkä ikipäivänä voi unohtaa teitä, ketkä oikeasti olette olleet läsnä. Kyllä te tiedätte ketkä olette, ihmisistä tärkeimmät. Sillä ilman teitä kaikki olisi kovin paljon paskempaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti