Nuoresta iästäni huolimatta, olen kohdannut melko paljon kuolemaa elämäni aikana. Lisäksi muutaman kriittisen hetken, jolloin minulle tärkeä ihminen on menehtymäisillään, mutta on jäänyt eloon. Toisen ihmisen kuolemaa on vaikea käsittää. Aina se tulee yllättäen. Koskaan siitä ei pääse yli. Tilanne muuttuu. Eri vaiheet on käytävä läpi. Lopulta jäljelle jää vain pohjaton ikävä, joka esiintyy koko ajan harvemmin. Ja juuri kun sen olemassaolon on unohtanut, se palaa takaisin. Ikävä. On vaikeaa käsittää, että toista ihmistä ei enää ole.
Vielä vaikeampaa on käsittää oman elämän rajallisuutta. Ehkä sitä ei tarvitsekaan käsittää. Jokainen varmasti on miettinyt joskus, mitä elämän loppuminen tarkoittaa. On helppoa ja turvallista turvautua johonkin jumalaan. Vielä helpompaa on, jos ei koskaan ehdi edes miettiä moista.
Luonnollisesti olen miettinyt paljon kuolemaa viime aikoina. Vaikka se ei miettimällä miksikään muutu. Ja pohjimmiltaan olen sitä mieltä, että elämää ei kannattaisi tuhlata moisen miettimiseen, vaan käyttää kaikki aika elämiseen. Se vain harvoin on mahdollista.
Itselläni on helvetin vaikea tajuta kuolemaa. Tai ehkä lähinnä helvetin vaikea hyväksyä sitä. Hyväksyä, että yhtäkkiä kaikki olisi omalta osalta ohi täälä. Koska niin ei tosiaan haluaisi olevan. Eikä tietenkään niin olekaan. Vanhana kuoleminen on luonnollista. Se on surullista, mutta se on luonnollista. Se tuntuu jotenkin oikeutetummalta ja oikeammalta, että vanha ihminen kuolee. Kuin taas nuori.
Mitä jos minä kuolen pian? Jäljelle jää paljon keskeneräisiä asioita. Surullisia ihmisiä, joiden suru muuttuu jossain vaiheessa ikäväksi. Kasa rojua. Oikeastaan minua pelota itse kuolema prosessina. Elintoiminnot lakkaavat pysyvästi. Maadun. Sitä kautta muutun osaksi luontoa. Enemmän minua surettaa, vaikka ei vielä ole aiheellistakaan, kaikki se mitä en ole vielä tehnyt. Se mitä haluan tehdä. Mitä en nyt tässä jamassa voi tehdä.
Vaikka nykyään puhuminen toivomisesta on jotenkin menettänyt merkityksensä, on se silti niin, että ei voi muuta kun toivoa. Toivoa, että oma elämä jatkuisi vielä mahdollisimman pitkään. Yrittää hyväksyä, että se ei jatku ikuisesti. Pystyä elämään sen asian kanssa, että mikään ei ole ikuista. Ennemmin tai myöhemmin, menettäessään itselle tärkeän ihmisen, oppii tajuamaan, että suruun ei voi, eikä kannata jäädä. Ainut reitti on jatkaa elämistä, nauttia jokaisesta hengen vedosta. Vaikka sen helposti unohtaa. Olen nähnyt, kokenut, miten läheisen kuolema vaikuttaa itseen, muihin, kaikkiin. Miten se jättää aina jälkensä. Mulla on ehkä liikaa aikaa nyt miettiä, kun en oikein pysty useimpina päivinä tekemään mitään, mutta en haluaisi olla se joka tässä vaiheessa elämää aiheuttaa surua muille. Ja ennenkaikkea, haluan tehdä vielä niin paljon kaikkea. Mä kuulisin mielelläni teidän ajatuksia kuolemasta yleisesti. Mikä siinä kuolemassa on niin helvetin vaikeaa tajuta, vai onko teille?
Multa, Sulle;
http://www.youtube.com/watch?v=ioO--S4ZAro
http://www.youtube.com/watch?v=nzH6c4xda-k
Ja koska pyykit on joskus pestävä, törkeästi menen käyttämään jonkun toisen pyykkivuoroa. Toivon, että se toinen ei ole sielä enää. Koska vaikka mikä olisi, puhtaat vaatteet on ihan jees.
Itselleni kuolemassa on vaikea ymmärtää se ettei sen jälkeen ole enää mitään. Siis ei mitään. Vähän kuin yrittäisi ymmärtää alkuräjähdystä ennen ollutta tai toisinpäin avaruuden äärettömyyttä. Luulen, että siksi on luotu kuoleman jälkeisiä maailmoja, jotta kuolema olisi helpompi ymmärtää ja hyväksyä. Toki niihin pitäisi myös uskoa, jotta siitä olisi jotain apua.
VastaaPoistaVarmaan myös lopullisuus ja ihmiset, jotka jäävät kaipaamaan vaikeuttaa, jos nyt ei ymmärtämistä, niin asian hyväksymistä. Kuoleman jälkeen sitä on kohta taas maan tomua ja kasvaa jossain kukkasina tai rikkaruohona eikä koe tai tunne enää yhtään mitään.
Yhdellä tapaa minua myös pelottaa, että jos siellä sittenkin on jotain. Ei häviäkään kuten olen ajatellut, vaan joutuukin johonkin pelottavaan paikkaan kokemaan ikäviä asioita. Varsin ristiriitaisia ajatuksia, mutta syynsä lienee sillä, että kaikki on vain arvailua. Kukaan kun ei taida tietää.
***
Olen jonkin aikaa seurannut blogiasi ja siinä on varsin paljon elementtejä omistakin ajatuksista ja kokemuksistani. Ehkä tunteet eivät sellaisenaan mene yksi yhteen, mutta monella tavalla kuitenkin tutun kuuloista tekstiä.
Lohdutuksen sanoja on vaikea löytää jos lienee tarvekaan. Itse olen huomannut, että ystävien ohella eniten on helpottanut asenne tähän kaikkeen. On niin totta, että voi joko jäädä rypemään tai sitten ei. Kumpikaan päätös tuskin auttaa kipuihin ja vitutukseen, mutta antaa kuitenkin sellaisen pohjavireen koko touhulle, jonka kanssa on helpompaa tai vaikeampaa. Oma mottoni on: hiukset lähtee, minä en.
Ja kuten itsekin joskus kommentoit teksteihini niin toivon sinunkin jatkavan kirjoittamistasi. Siitä on varmasti apua, vaikka menisi kuinka kiukkuiseksi. Toivottavasti lääkärit löytävät pian vastauksia ja oikeanlainen hoito saadaan käyntiin.
Voimaa ja valoa sinulle! Lisääntyvän auringon myötä lämpöäkin lienee kohtapuolin luvassa.
Aika hyvin kiteytit omatkin ajatukset kuolemasta. On hankalaa käsittää ja ennenkaikkea hyväksyä, että joskus mitään ei vain enää ole. Tai jos sen jälkeen sittenkin olisikin. Kun ei kerran usko mihinkään jumaliin. Kaikki saattaisi olla helpompaa, jos olisi uskossa. Mutta eipä sitä niin vain elämänkatsomusta muuteta :)
VastaaPoistaMäkin oon tosiaan sun tekstejä lueskellut. Monesti olen miettinyt, että olisipa kiinnostavaa lukea, mitä fiiliksiä sulla on ollut ennen diagnoosia, kun sun tarina alkaa "täälä" tavallaan siitä että asialla on konkreettinen nimi ja suunnitelmaa hoidoista. Kun itse vieläkin junnaan tässä epätietoisuudessa, paljon on tietty edistytty, ja on niin piinaavaa odottaa tietoa siitä, miten paha se on. Pitkä reitti on sulla ollut nykyiseen tilanteeseen. Sun tekstien lukeminen on ollut antoisaa. Vaikka ollaankin eri tilanteessa, mutta tavallaan paljon on myös samaa. Miten sä oot kokenut, oliko henkisesti raskaampaa odottaa epätietoisuudessa, että jotain vakavaa ollaan diagnosoimassa vai tuliko raskain vaihe diagnoosin jälkeen?
Itselläni on diagnoosin jälkeen ollut helpompaa. Tavallaan.
VastaaPoistaKaikki alkoi niin kevyesti pienellä iltakuumeilulla ja yskällä, etten aluksi osannut edes huolestua, vaikka mitään ei löytynytkään. Tutkimusten kestäessä alkoi kuitenkin harmittaa ja turhauttaa kun lukuisista kokeista huolimatta asia ei vain tuntunut ratkeavan. Jokaisen uuden kokeen jälkeen sitä alkoi toivoa melkein mitä tahansa vastausta.
Toden teolla epätietoisuus alkoi rasittaa kun yksi minua tutkineistä lääkäreistä totesi PET-löydösten tarkoittavan jotain pahanlaatuista sairautta. Hän ei kuitenkaan osannut sanoa mitä se voisi olla. Ei suostunut edes arvaamaan. Kommentista diagnoosiin kesti noin kuukauden ja sinä aikana ehdin käydä mielessäni läpi ajatukset loppumetreille edenneestä keuhkosyövästä kevyempiin tauteihin (joita ei kuulemma edes laskettu pahanlaatuisiksi). Diagnoosini oli ehkä kuvitelmieni puolivälistä. Paha, mutta ei pahin.
Tuloksen kuultuani kaikki alkoi tavallaan alusta, mutta nyt tehtävät kokeet ja testit tulisivat tähtäämään yhteen ja samaan päämäärään - paranemiseeni. Enää ei tarvinnut miettiä, että onkohan tästäkään mitään hyötyä ja kärsiä tavallaan turhaan. Diagnoosin jälkeen kaikki kivut ja epämiellyttävät kokeet ovat edistäneet ainoastaan paranemistani ja se on ollut iso muutos varsinkin henkisesti. Fyysisesti olo on taas kurjempi kuin ennen diagnoosia, mihin vaikuttavat lääkkeet ja niiden miljoonat sivuoireet. Mutta senkin toisaalta kestää kun tietää miksi sattuu.
Sinunkin vastauksesi tuntuu olevan jo lähellä. Toki jokainen minuutti, tunti tai päivä lienee tilassasi liian kauan. Itselläni koepala leikattiin keuhkojen välikarsinasta. Paikasta, jossa sijaitsee sydän, aortta, keuhkoputket ja ties mitä muuta hengelle kohtalaisen välttämättömiä juttuja. Leikkauksessa oli riskinsä (joita en halua edes ajatella) ja lääkärini sanoi jo ennalta, että koepalaa ei ehkä saada, mutta yritetään. Silloin jännitti niin paljon, että vasta nukutusaine rauhoitti. Ensimmäinen koepalavastaus olikin sitten yhtä tyhjän kanssa, mutta onneksi toisesta selvisi. Ääni siinä meni (käheytyi äänihermon venymisen takia), mutta onneksi muut riskit vältettiin.
Kirjoittamisen aloitin tosiaan vasta ensimmäisellä hoitokerralla. Silloin vain alkoi tuntua siltä. Aiemmin kaikki oli ollut vain arvailua ja jossittelua ja itseni suojelemiseksi olin kai aina päätynyt niihin helpoimpiin ja positiivisimpiin ratkaisuihin, joista ei ehkä edes olisi ollut mitään sanottavaa. Kuitenkin lukiessani sinun kirjoituksiasi sitä olisi varmasti silloinkin ollut. Monet kokemasi kohdat olen kuitenkin tavallani kokenut ja ne olisin hyvin voinut kirjoittaa pois. Toisaalta taas en koskaan ole käsitellyt asioitani kirjoittamalla, joten yhdestä asiasta on nyt alkanut monta uutta.
Tiedä sitten onko toiveista noin yleisesti mitään hyötyä kun maailma kuitenkin toimii miten toimii, mutta siitä huolimatta saat toivottavasti viettää viikonlopun siellä minne sitten oletkaan menossa. Itsekin lähden pitkästä aikaa ja toivon sitä samaa.
Näin sen olin jotenkin ajatellutkin, että henkisesti saattaapi helpottaa kun sen diagnoosin saa lukkoon, vaikka tietty fyysisesti se raskain osio alkaa. Ja se tietenkin koettelee myös yhtälailla henkistä puolta. Itse olen aina ollut kärsimätön, tällaista odottelua ei vain jaksaisi enää.
VastaaPoistaSulla on ihanan positiivinen asenne, kun sanoit että oot itsesi suojelemiseksi päätynyt positiivisimpiin ratkaisuun aluksi. Itse taas, vaikka positiivinen ihminen koenkin olevani, en vain pysty pelkästään siihen. Joinain päivänä pystyn, toisina en. Mun suojelutaktiikka on jo pitkään hyväksi todettu "varaudu kaikista paskimpaan", jonkinlaista suojelua sekin.
Menikö sulta ääni kokonaan? Ikäviä riskejä, mutta toisaalta se on kyllä hienoa että voidaan tutkia ja hoitaa. Onpas tosiaan ollut hankala ja riskaapeli paikka sulla koepalan ottamiseen. Jotenkin helpotti kuulla, että sulla oli epäonnistunut myös ekalla kerralla. En tiedä miksi helpotti, eihän se mihinkään sinänsä vaikuta. Mulle kukaan ei puhunut epäonnistumisen mahdollisuudesta mitään, se tuli täytenä yllätyksenä. Mutta niin taisi tulla se verenvuotokin niille. Kukaan ei myöskään varoitellut näin pitkistä kivuista ja kärsimyksistä sen jälkeen. Omalla kohdallani nyt ehkä turhauttaa eniten se, että luulin että kipuja olisi päivä pari ja sitten elämä jatkuisi normaalien kipujeni kanssa, jotka pysyivät siedettävinä, samoin lääkkeiden määrä.
Itsellä kirjoittaminen on aina ollut jollain muotoa iso osa käsitellä asioita, joten tämän asian purkaminen tätä kautta on helpottanut. Onneksi myös sinä aloitit kirjoittamisen, omien fiiliksien käsittelyn lisäksi sun blogi on auttanut mua ja varmasti todella monia muitakin.
Toivon onnistunutta viikonloppua myös sinulle!