Olo alkaa olla parempi. Väsynyt, mutta parempi. Lääkäri soitti, tulehdusarvot ovat laskeneet. Eivät normaaliksi, mutta laskusuunnassa kuitenkin. Valkosolut olivat jostain syystä nousseet, mutta ne nyt ei varmaan kiinnosta ketään.
Olen hivenen surullinen, kun kaksi hyvää ystävää muutttaa täältä kesäksi Helsinkiin. Mulla tulee teitä ikävä. Tietenkin olen todella itsekäs kun ajattelen nyt noin, mutta kyllä te tiedätte että olen iloinen teidän puolesta! Munkin oli tarkoitus muuttaa nyt kesällä Helsinkiin. Enpäs muutakaan, haa.
Eilisestä on ikuisuus, mut huomiseen on tuplasti.
Moni on hakenut uusiin opiskelupaikkoihin. Niin minäkin olisin. Mutta nyt kun olen miettinyt, niin en edes enää haluaisi opiskella. Siis tietenkin nykyisen tutkintoni loppuun, sitten kun sen aika on. Olisin hakenut opiskelemaan, koska olisin ollut epävarma saanko töitä alalta. Että mitäs sitten kun valmistuu. Itselleni helpompi reitti olisi jatkaa opiskeluja. Tai mistä sen tietää mitä ensi vuonna. Mutta nyt kun ajattelen tulevaisuutta, ja sitä olen ajatellut jostain syystä kovin paljon, en usko että minulla on enää aikaa opiskella nykyisen kouluni jälkeen. Puhuin tästä tänään psykologille. Vitsi, jotenkin samaan aikaan hienoa ja typerää kirjoittaa noin. Terapeutilleni, siinä olisi jotain vielä hienompaa. Olin nyt siis toista kertaa sielä, enkä vieläkään uskaltautunut makaamaan sohvalle. Kahden viikon päästä sitten. Dramaattisesti makaamaan sohvalle, kertomaan dramaattisista asioista. Enkä vieläkään kokenut saavani mitään hyötyä siitä, mutta eipä myöskään haitannutkaan. Olin taas labroissa siinä vieressä, nääs.
Kuitenkin, kerroin hänelle, että olen pohtinut paljon tulevaisuuttani. Hän sanoi, että mieleni käyttäytyy niin, koska sitä on helpompi miettiä kun tilannettani. Voi olla, sanoin, tai sitten olen vain niin täynnä tätä kaikkea, että en enää jaksa. Koen, että koepalojen epäonnisuminen saavutti minulla sen pisteen, että en jaksa enää välittää. Tai siis tietenkin välitän, mutta ehkä hiffaatte. Puhuin jotain opiskeluista, en muista enää edes mitä. Hän totesi, että tuskin tulevaisuudessa miettisin miten myöhässä olen valmistunut. Nauroin. Se on ihan totta. Sanoin, että on kiva kuitenkin pitkästä aikaa miettiä ns. turhanpäiväisiä asioita. Että eihän sillä loppupeleissä ole mitään väliä, jos on kyse elämästä ja kuolemasta. Selitin sielä taas ummet ja lammet. Koska en oikein vieläkään tiedä mitä sielä pitäisi tehdä, ellei puhua. Kerroin siitä kuinka onnellinen olen munuaispoliklinikasta. Siitä että he muistavat minut. Ja hyvästä palvelusta tulee iloiseksi. Samaan lauseeseen totesin, kuinka paskaa on, että minut muistetaan tuollaisessa paikassa. Sitten se totesi, että ei mikään ihme että muistavat, kun tuollainen puhelias, pirteä punapää tulee paikalle. Että tarinani koskettaa varmasti monia. Minua alkoi ahdistaa, mutta en sanonut mitään. Alkoi ahdistaa, että ehkä tarinani koskettaa häntä. Mutta se ahdistus jäi siihen huoneeseen kun kävelin sieltä ulos. Nauratti, että voisinko enää turhemmalla asialla päätäni vaivata. Mua jotenkin huvittaa, kun se toteaa kaikkeen miten normaalia tunteeni ovat. Painottaa koko ajan sanaa NORMAALI. Se on täysin normaalia sinun tilanteessasi.
Ja arvatkaas mitä päätin. Kirjoittaa kirjan! Tai oikeastaan olen päättänyt sen jo kauan sitten, mutta nyt oikeasti teen sen. Kirjoitanpa lupaukseni nyt tänne, niin sosiaalinen paine yhden lukijani ansiosta suurenee. Ihan sama julkaistaanko sitä tai mitään, kunhan kirjoitan sen. Ei mitään paineita aikataulusta. Aloitin sen jo. JA hei, miettikää, voisiko kliseisempää tahtotilaa tässä pisteessä olla, kuin kirjoittaa kirja. Melkein teki mieli laittaa kaksoispiste dee. Ehkä matkustaa ympäri maailman. Sen olisin jo tehnyt pariin otteeseen, jos tili olisi pohjaton.
Taistelun jälkiä on vaikea piilottaa, mutta toisaalta niistähän voi olla niin ylpee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti