Terveisiä sairaalasta! Onpas taas olot.
Perjantaina tehtiin operaatio. Odotustilassa oli lisäkseni kaksi vanhempaa naista, ja yksi nuorempi. Häntä jännitti ihan mielettömästi. Hän rummutti käsiä pöytään ja nauroi ja pelkäsi. Hänellä oli synnytyksessä jotenkin irronneet elimet toisistaan, kohtu, virtsarakko, suolisto, mahalaukku. Hän oli kolmen vuoden ajan joutunut katetroimaan itesensä. Hänen kohtunsa roikkui sieltä, niin että ei kuulemma mitään seksihommia siihen kolmeen vuoteen. Ihan mieletön odotusaika leikkaukseen. Hänestä sain ensimmäisen "sairaalakaverin", vaikka hän onkin eri osastolla. Olemme törmänneet muutaman kerran.
Operaatiossa ei kummempaa. Viimeiset sanani olivat "ihanaa että saa nukkua, meidän talossa onkin ollut ikkunaremontti". Heräsin ja taas sattui. Enkä saanut henkeä. Se oli ihan kamalaa. Ehkä kamalin tunne, mitä olen ikinä kokenut. Mulle tuli lisähappea ja luulin että kuolen. En vaan pystynyt hengittämään kunnolla. Pelotti. Jossain vaiheessa odotustilassa jännittänyt nuori nainen kärrättiin viereeni. Hän näytti peukkua ja nauroi; ihanaa että tämä on ohi. Hän huuteli jatkuvasti, että miten menee. Nauratti. Olin heräämössä niin kauan (sielä katsotaan että elintoiminnot vakaantuvat), että Derek oli jo ehtinyt lähteä töistä. Paljon kauemman siis kun viimeksi. Minut siirrettiin lisähapen kera osastolle. Mielenkiintoiset olot alkoivat. Minut oli ilmeisestikin pumpattu enemmän täyteen lääkkeitä mitä viimeksi; jos liikahdin vähääkään, tai otin kulauksen juomasta lensi laatta. Pari kertaa oksensin komeasti itseni päälle. Olin tipparuokinnassa launtaipäivälle saakka. Olo oli edelleen tosi sekava ja omituinen. Sain myös katetrin pois. Kävin vessassa ja se ei sattunut; halleluja! Käveleminen ei sattunut. Stentti oli poissa.
Minulta siis poistettiin kivi. Koepaloja ei saatu otettua, en tiedä miksi, eikä jaksa tällä hetkellä enää kiinnostaakaan. Suunnitelmana on se, että kuukauden päästä uusi ct-kuva, josta nyt, kiven ollessa poissa, nähtäisiin paremmin kasvainta. Että jos se olisikin vain pieni ja sievä, jolla ei olisi kiirettä. Kun ei kuulemma voi jatkuvaan noita paikkoja rasittaa tähystyksellä.
Pääsin sunnuntain pois. Olin kotona kaksi tuntia ja alkoi järkyttävä kuumehorkka. Valvoin koko yön täristen, kuumetta oli reippaat 39 astetta. Sama juttu aamulla. Soitin munuaispolille peruakseni ajan. Hoitaja sanoi tomerasti, että lähde heti Acutaan. Että minulla voisi olla joku urosepsinen tulehdus tai jotain. Hän käski vielä soittamaan osastolle, ja jos sieltä en saisi neuvoja, voisin kuulemma soittaa hänelle takaisin. Olin niin sekaisin, että itkin pitkään sitä, kuinka ihania kaikki munuaispolilla ovat. Osastolta sanottiin samaa, heti takaisin.
Lähdin päivällä Acutaan. Uusi horkka päällä. Ensiavussa oli ympäriinsä "ihanaa leijonat"-lappusia. Tulehdusarvot reippaasti yli 100 ja valkosolut reippaasti enemmän koholla mitä normaalisti mulla (jatkuva olotila ollut jo pitkään, nääs). Minulta otettiin verikokeita ja veriviljelyjä. Epäillään että vereeni olisi päässyt bakteeri. Eli käytännössä tarkoittaa verenmyrkytystä joka on hengenvaarallinen tila. Tämän tuloksen valmistumisessa menee vielä joku päivä. Aloitettiin antibiootti suoneen ja kärrättiin pyörätuolilla takaisin osastolle.
Täälä sitä nyt ollaan ja ihmetellään. En ole nukkunut lainkaan, koska koko viime yön vain kramppasin ja tärisin. Antibiootti tulee kolme kertaa päivässä suoneen ja tipasta jatkuvasti nestettä. Lisäksi vielä tabletin muodossa antibioottia ja muita lääkkeitä. Kuume on ollut koko ajan siinä 39 hujakoilla, mutta pari tuntia sitten alkoi laskemaan. JEE. Tänään otettiin keuhkokuva, se oli OK. Tehtiin myös vatsan ultra. Epäilyksenä jos olis jotain verenvuotoa tai vaikka tulehtunut sappi. Ei ollut. Siinä selvisi kuitenkin, että munuaisaltaassa on lievä hydronefroosi. Googlatkaa jos ette tiiä, heh. Huomenna harkitaan, olisko uusi CT-kuva tarpeen. Tämä ei kuulemma kuitenkaan selittäisi kuumeilua. Nyt kuitenkin olo on ihan ok, tietty voimaton, mutta taas jaksaa istua ja ajatuksetkin kulkee selkeämmin. Tietty ne antibiootit on alkaneet toimimaan. Toivotaan nyt, että ei mitään bakteereita olisi vereen päässyt. Sellainen tylsä tilannekatsaus täältä. Myöhemmin, kun jaksan tarinoida, kerron ensimmäisen huonetoverini Anjan tarinan. Ja kaikkea muutakin tarkemmin. Nyt peittojen alle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti