Yöllisiä mietteitä.

Mikä on edelleen ihan helvetin typerää?
Se mikä on ollut aina sitä. Yöllä luoskella jotain traagisesti kirjoitettuja syöpäblogeja, joissa pahimmassa tapauksessa kirjoittaja on kuollut. En mä edes tiedä, miks aloin lukemaan. Yhdestä blogista toiseen, klik, klik. Yhtäkkiä havahdun itkemästä hysteerisesti - pitkästä aikaa.

Ei ole montaa kuukautta, kun kerrotaan että hei, sulla on kait syöpä ja se on todennäköisesti paha. Sitten yhtäkkiä ei ehkä olekaan. Tai on. Tai ei. Tai on. Koko ajan tutkitaan. Oikeasti jos mulla olisi rahaa paljon, olisin lähtenyt matkustelemaan jo ajat sitten. Kaikkea "tyhmää" sitä onkin tullut tehtyä muuten aina välillä. Fyysisesti kesäkuun oli ihan loistava olo. Joten oli aikaa pään sisällä alkaa kelaamaan tätä kaikkea tapahtunutta. Oikeastaan koko elämää. Mennyttä ja tulevaa. Ja voin kertoa, tuntuu kaikelta muulta kun järkevältä ja tasapainoiselta. Oon ajatellut pitää tän blogin enemmänkin fyysisen kunnon päivittämiseen, mutta nyt jotenkin tuntuu, että pakko kirjoittaa jotain henkisestä puolestakin.

Olen aina toiminut hyvin kriisitilanteessa. Tai niinä kertoina kun sellaisista on kokemusta. Osaan toimia, olen rauhallinen. Jos vaikka pitää soittaa 112 tai ihan mitä tahansa. Sama juttu paineen alla, silloin olen parhaimmillani. Mutta sitten kun tilanne on ohi, jotkut ilmeisesti ajattelevat, että olen yhtä järkevä ja tasapainoinen "kuin aina". Tavallaan ensimmäisen CT-kuvan jälkeen jouduin kriisitilanteeseen. Nyt on meneillään suvantovaihe, joka suoraansanottuna on ihan hanurista. En oikein tiedä mitä ajatella mistään. En oikein tiedä mitä uskaltaa suunnitella. Miten tässä edetä. Kesälomalla oleva psykologi sanoisi, tämä on ihan normaalia. Että ei mun nyt tarvi tuollaista miettiä. Mietin silti. En tietenkään koko aikaa, mutta kuitenkin ajoittain. En kuitenkaan koe olevani epätasapainossa tai tyhmä. Ehkä tämä näkyy lähinnä ajankäyttönä, en jotenkin osaa hahmottaa aikaa, unohtelen asioita, en pysty keskittymään aina muiden ihmisten juttuihin tai ongelmiin. Vaikka niiden kuuleminen tekeekin hyvää. Mutta en välttämättä muista niitä niin tarkkaan. Jos joku soittaa, saatan katsoa puhelinta ja jättää vastaamatta. Psykologi sanoi, että nyt ei tarvi vastata jos siltä ei tunnu. Nyt pitää ottaa aikaa itselle. Nyt pitää tehdä kuten parhaalta tuntuu, olla sitten myöhemmin se oma itseni taas. Sitten kun jaksaa.

Keskustelimme eilen hyvän ystäväni kanssa yhdestä jos toisesta asiasta. Lähinnä siitä, kun molemmat ollaan tavallaan niitä vahvoja ihmisiä aina. Niitä jotka ei panikoi ja jotka on rauhassa. Tai siltä se näyttää. Eräs toinen ystäväni sanoi minulla jokunen viikko sitten, että olen hänen silmissään aina niin järkevä ja tasapainoinen. Mietin tuolloin, että en ole sitä kyllä omissa silmissäni ikinä ollut. Ja miten kukaan tällaisessa tilanteessa pystyisi olla järkevä ja tasapainoinen? Eilen totesimme, että olemme vain sellaisia, jotka ei välttämättä pode muiden seurassa. Ylensimme itsemme jopa niin hienoiksi ihmisiksi, että suojelemme muita.

No, kaikilla on omat tapansa käsitellä asioita. Haluan nyt tuoda vain kaveripiirille tätä kautta ilmi, että vaikka olen tosi hyvällä tuulella (mitä oikeasti olen ollut), se ei tarkoita, että jaksamiseni olisi (nyt puhutaan vain henkisestä puolesta) samaa luokkaa kun normaalisti. Minulla tämä näkyy esimerkiksi siinä, että normaalisti pitkä pinnani palaa aika nopeasti välillä. Nimenomaan juuri ajankäytön ongelmana, aikataulut ovat kamalinta mitä tiedän. Ne aiheuttaa fyysistä ahdistusta, vaikka ei ajatuksissa mitään olisikaan. Ymmärtänette, että olen pitkän aikaa elänyt vähän niinkun valmiustilassa. Kohta mennään, eikun ei mennäkään. Aikoja tulee nopealla varoituksella. En uskalla enkä kykene suunnittelemaan mitään. Eikä minulla itselläni siihen mitään tarvetta enää olekaan. Olen niin monesti joutunut pettymään sovittuani jostain asiasta, että en niin mieluusti haluaisi pitkällä kaavalla tehdä. Koska minusta tuntuu, että hankaloitan teidän elämää, sillä kun ei voi 100% varmaksi luvata. Mutta kun moni ihminen kysyy että koska. Miten kuukauden päästä se ja se päivä, käykö se? Silloin tulee sellainen olo, että henki ei kulje.

Toisena päivänä olen kuumeessa, seuraavana hyvässä kunnossa. Vuoristorataa myös fyysisesti. Henkisesti myös. Valtaosin on ihan jepajee fiilis. Ei se silti poista taustalla hönkivää mörköä. Nyt se purkautui pitkänä itkuna muiden blogeja lukiessa. Arkipäivinä se näkyy hajamielisyytenä. Olkaa kärsivällisiä, mua stressaa ihan äärettömästi olla näin hajamielinen. Te kaikki olette kovin tärkeitä minulle.

Eilen keskustellessa tajusin myös, kuinka hankala on päästää jotain ns. uutta ihmistä elämään, tai lähinnä vaikka kohdata vanha tuttu. Tai ei edes vanha, vaan joku ihan ok kaveri, joka on kuitenkin ollut ulkopuolella tästä kaikesta. Jättäisin mieluummin kohtaamatta. Koska te ihmiset, ketkä olette joulukuusta asti olleet mukana tässä, tiedätte keitä olette, onneksi olette olleet olemassa. Teidät haluan pitää elämässäni ja ihan oikeasti, jokaisesta on ollut niin äärimmäisen suuri ilo. Esimerkiksi ihan pelkkä tsemppaustekstari sairaalaan on merkannut niin paljon. Mutta joo, tämä oli pitkästä aikaa tällainen sekava ajatusvirta blogaus, josta varmaan aamulla uusilla silmillä löydän tuhat kirjoitusvirhettä ja miljoona sekavaa lausetta, enkä ainuttakaan järkevää asiayhteyttä. Allerginen reaktiokin pitkästä aikaa puskee päälle, hyvää yötä mussukat!