And now I'm waiting for the moon to rise.

Mentiin sitten bussilla kiven kanssa. Tietenkin juuri ja juuri ajoissa, joten ensiksi kuvaukseen. Hoitaja toi varjoaineen (joka edelleen kuulostaa mun mielestä tosi siistiltä taikajuomalta) ja sanoi taas samat neuvot ja totesi perään, että tämä taitaakin mennä jo rutiinilla. Valitettavasti. Näin sen luomihoitajan, siis sen ärsyttävän joka oli tiuskimassa ensimmäisessä ct-kuvauksessa, jolla oli karvainen luomi. Näin sen, kun se suoranaisesti heitti jonkun potilaan ulos sängyllä sieltä huoneesta ja _huusi_ (yhtä kiukkuisella äänellä kun silloinkin) että NONIIN RUOVA, TEIDÄT HAETAAN TÄSTÄ JOSKUS. Tässä vaiheessa kerrottakoot, että värittääkseni tekstiäni, etsin tähän kuvaa luomesta, jossa kasvaa karva. Löysin tämän. http://www.terveyskirjasto.fi/xmedia/ima/131.364.jpg (En enää koskaan laita googlen kuvahakuun sanoja "karvainen luomi").

Taas siinä juodessa tuli katseltua kun ihmisiä roudataan sängyillä kuvaushuoneisiin. Joissain sängyissä lukee TEHO, ja niissä olikin aina hulluna monitoreita ja tyypit hengityskoneessa ja sitä rataa. Samalla mietin, kuinka vähästä nykyään ärsyynnyn. En oikeastaan keksinyt asiaa mikä olisi ärsyttänyt aikoihin. Pohdin ihmisten valituksia facebook statuksissa netatessa siinä puhelimella. "Tänään ei vaan oo mun päivä", nuoruuden kaveri valittaa. Entinen luokkatoverini lähestulkoon raivoaa nettinsä toimimattomuudesta. Minua huvittaa. Yritän keksiä jotain, mikä oikeasti olisi ärsyttänyt minua. En keksi. Jos nyt ei lasketa mitään sairasteluhommia mukaan, vaan ihan perus arkisia asioita.

No joo, kuvaus meni samalla tavalla kun aiemmatkin. Jotenkin taas, kun hoitaja tulee sen loputtua liikuttelemaan / laskemaan tasoa, päästämään pois siitä laitteesta todeten että "sinulla varmaan on aika pian vastaanottoaika näistä", että miks niin pian, näkyykö niissä jotain kamalista kamalinta ja miks vastaanotto, eiks sitä voi puhelimessa sanoa??? Totean nauraen, että mulle luvattiin soitella heti huomenissa jatkosta. Jotenkin kaikki vaan naurattaa, kivi laukussa. Tekisi mieli vaan nauraa kaikkien kanssa. No, kukaan ei näytä halukkaalta nauramaan. Kävelen kuolemankäytävälle kiven kanssa, se tuntuu jo tutulta ja turvalliselta, vaikka sielä vähän kuolevan näköisiä ihmisiä istuskeleekin. Kävelen A:n huoneen ohi, ja mietin hetken Derekiä http://www.theage.com.au/ffximage/2006/08/11/GreysAnatomy_060615045305375_wideweb__300x400.jpg (Kyllä, saatan vielä joskus kirjoittaa Googlen kuvahakuun "Derek Shepherd" tai "Patrick Dempsey".

Tiedän jo mihin huoneeseen suunnata, joten onneksi ei tarvitse vaivata enää kuolevia ja pyytää neuvoja. Kaksi hoitajaa istuu ahtaassa huoneessa koneiden ääressä. Minulla on teille tuliaisia, totean iloisesti. Kerron että kirurgian osasto pyysi minua toimittamaan kiven tänne. Ja että se on laukussani. En ota sitä pois vielä, ajattelin pitää jännitystä yllä. Mikäs sun henkilötunnus olikaan, toinen hoitaja kysyy. Joooo, sun pitäis mennä sinne CT-kuvaan. Itseasiassa olen tulossa sieltä. Tässä se nyt on, sanon kaivaen laukustani minigrip-pussin, jossa kivi on. Odotan jotain pientä kohahdusta, en nyt mitään aaltoja, mutta kuitenkin. Otetaan se sitten talteen, toinen sanoo tuoden koeputken. Näytäs minkä kokoinen se on, toinen hoitaja sanoo. Noniin! Kysyn uudestaan, että eihän se voi mennä pilalle tai mitään, kun se on ollut olemassa jo jonkin aikaa. Ja että se voi olla pölyssä. Ei voi mennä pilalle.. Hoitaja alkaa selittämään jotain. Meni alku vähän ohitse, kun olin niin yllättynyt, että joku kertoo minulle jotain. Ajattelin vain huomista lääkärin soittoa.

Tässä kiven analysoinnissa menee sitten kauan, hoitaja toteaa. Kuinka KAUAN? Ehdin jo miettimään useampaa kuukautta, kun kerrankin joku sanoo, että kestää kauan. Eikä että se on kiireellinen ja sitten odotellaan kuukausi kaksi. Kolme viikkoa, hoitaja vastaa. Okei, ihan normaali aika siis. Olen jo tekemässä lähtöä, mutta hoitaja jatkaa puhettaan. Samalla vilkaisen hänen koneelleen. Minun tietonihan siinä on. Hänellä on auki joku suunnitelma. Näen että siinä lukee, että oikealla puolella olevan kiven poisto ei kiireellisenä myöhemmin (ihanaa, että joku asia näin) sitten luen jotain solumuutoksista ja sytoarvoista ja jostain muusta arvoista!! Mitä, sitten jotain tekstiä mitä en ymmärrä!! Kuulen taas hoitajan äänen, ei ne varmaan kolmea viikkoa odottele, en tiedä katsooko ne vaan altaan vai miten. Miten niin VAAN altaan, mitä muuta? Aivoni eivät toimi, kun yritän samaan aikaan kuunnella hoitajaa ja lukea tekstiä koneelta spottaan kohdan jostain plaplapla-hoidoista. Mitä hoitoja??? En saa kysyttyä mitään ja yhtäkkiä tajuankin olevani tosi hämilläni, kun saan jotain pieniä informaationmurusia, joku oikeasti kertoo jotain ja samaan aikaan on vielä tekstiäkin suunnitelmasta. Äkkiä en haluakaan lukea enempää ja ajattelen että parempi että en kaikkea tiedäkään vielä nyt, että lääkäri kertoo huomenna sen mitä kokee tarpeelliseksi. Yhtäkkiä olenkin iloinen, että mulle on jaettu vain murusia tiedosta, vaikka sitä niin kovasti jossain vaiheessa halusinkin tietää. En halua pilata päivääni, minulle kerrotaan sitten kun on aiheellista. Keskeytän hoitajan ja sanon että sieltä kirurgian osastolta lääkäri kuulemma soittaa minulle huomenna. Sainpa nyt tuon kiven pois vaivoistani, sanon hymyillen ja lähden naureskellen pois käytävältä. Vakavat ihmiset tuijottavat minua ja oikeasti, minulla on tosi hyvä mieli. Hetken kävellessäni pois annoin epätietoisuuden ja turhautumisen pyöriä pääni sisällä, mutta se jäi siihen. Luotan siihen, että ne kertoo mulle sen, mikä missäkin vaiheessa on ajankohtaista.

---

Päivä 09 – Kirja, jota vastoin ennakko-odotuksia päädyit rakastamaan
En keksi. Tämä päivä on hankala. Yleensä rakastan kirjoja jo valmiiksi ja petyn kun ne ei olleetkaan sitä mitä odotin. Tai onneksi yleensä ne ovat vielä parempia kun odotin. Voisin sanoa Potterit, mutta en viitsi toistaa itseäni. Sanottakoon siis kirja, jonka luin joskus vuosia sitten, ihan muuten vaan, ilman odotuksia. Kirjailijan esikoisteos, jonka luin heti kun ilmestyi ja pieni mediahype oli muistaakseni silloin teoksen ympärillä. Paino sanalla pieni. Tältä en odottanut mitään, mutta yllätyin useasti lukiessani ja päädyin tykkäämään kirjasta todella paljon. Tämäkin on tullut lukaistua muutamaan otteeseen.

Helsinki 12 / Tuomas Vimma