Reilu pari viikkoa sitten istuin ensimmäistä kertaa sisätautienpoliklinikan odotusaulassa. Paikka oli todella pieni, huoneita oli nopeasti arvioituna reilusti alle kymmenen. Kiinnitin huomion seinällä komeilevaan kunniakirjaan; 1.sijoitus jossain parhaana poliklinikkana. Varmaan monen potilaan luottamus herää tuon nähdessään, mietin. Seinällä oli paljon tauluja. Ei mitään tylsän neutraaleita maisemia, vaan oikeasti mielenkiintoisia maalauksia. En oikein tiennyt mitä odottaa lääkärikäynniltä, ajattelin että nefrologian osastolla tehty työdiagnoosi iga-nefropatia saisi vahvistuksensa ja minä ohjeet jatkon kanssa. Kuten tiedätte, diagnoosi muuttui avoimeksi ja tutkimukset laajemmaksi.
Poliklinikalla oli lämmin tunnelma. Jos nyt noin voi todeta paikasta, jossa ihmiset sairastavat. Monet asiakkaista näyttivät käyvän joissain lääkehoidoissa hoitajien luona. Hoitajat oli iloisia, potilaiden ja heidän välillä vallitsi omituinen yhteishenki, kaikki tuntuivat tuntevan toisensa.
Minun lisäkseni vuoroaan odotteli ainoastaan sokea keski-ikäinen nainen koiransa kanssa, sekä noin omanikäiseni tyttö. Tytöllä oli vaaleat hiukset, hänen silmänsä täyttyivät välillä kyynelistä. Tyttö hypisteli hermostuneesti käsissään paperia, johon hän oli kirjoittanut paljon tekstiä. Minä yritin tuijottaa maalausta, jossa yksinäinen balettitanssija katsoo ikkunasta ulos. En kuitenkaan voinut olla huomaamatta kyyneleitä tytön silmissä, sitä miten hän näytti siltä että hän purskahtaisi hetkenä minä hyvänsä hervottomaan itkuun. Mietin pitäiskö minun sanoa jotain. Otin Aamulehden, tuijotin sitä lukematta sanaakaan. Mietin mitä tytön paperissa luki. Olisiko hän menossa kuulemaan jotain tuloksia. Mikä hänellä oli. Halusin lohduttaa häntä, koska hän näytti niin yksinäiseltä ja surulliselta, mutta en tiennyt olisiko se korrektia. Jos tyttö ei haluaisi sitä. Mietin olisinko itse jonain päivänä samassa tilanteessa, odottamassa pelottavia tuloksia jostain. Tyttö kutsuttiin sisään huoneeseen. Minä jäin tuijottamaan Aamulehteä, yksinäistä balettitanssijaa ja sokean koiraa. Sokea kutsuttiin sisään. Paikalle saapui kärsimättömän oloinen vanha mies. Mietin miltä tuntuisi odottaa saavansa vastauksen vaikka siihen, onko itsellä joku kasvain. Hetken kuluttua tyttö ryntäsi ulos ja kyyneleet valuivat hänen poskillaan. Tuijotin kärsimätöntä miestä, joka oli ottanut Aamulehden. Minut kutsuttiin sisään.
Lääkäri oli mitä ihanin. Tästä olenkin jo kertonut, ja siitä miten työdiagnoosi kumottiin ja laajat tutkimukset käynnistettiin kiireellisenä. Lääkäri kertoi hyvin rauhallisesti virtsastani tehdystä löydöksestä, joka viittasi virtsarakonkasvaimeen. Silmiini ei noussut kyyneleitä. Puhuimme muista oireista. Tulevista tutkimuksista ja jatkosta. Lähdin pois ja vasta lähellä parkkipaikkaa kyyneleet valuivat poskilleni. Olin väsynyt, minulla oli kuumetta ja oksetti.
Reilu pari viikkoa on kulunut, huomenna lähes jokaisen tehdyn munuaisiin viittaavan tutkimustuloksen pitäisi olla valmiina. Erään näytteen, joka on lähetetty johonkin Espoossa sijaitseavaan laboratorioon (josta nähdään onko lisämunuissa kasvaimia) valmistumisessa menee sen verran kauan, että ei ole varmuutta onko se valmiina huomenna. Tulosten saamisessa menee siis kaksi viikkoa, ja toimitin näytteen tasan kaksi viikkoa sitten. Olen kuitenkin luottavaisin mielin. Tiedän että en tule istumaan huomenna kyyneleet silmissä odotusaulassa. Toivon näkeväni tuo saman tytön uudestaan, ehkä voisin puhua hänelle jotain. Olen kuitenkin ollut puhelinkontaktissa poliklinikan kanssa viimeksi viime viikolla, ja tiedän, että jos tuloksissani olisi jotain hälyyttävän akuuttia en istuisi kotisohvallani kirjoittamassa tätä. Oikeastaan olen ihan varma, että munuaiseni ovat kunnossa. Tiedän, että viikon päästä kärvistelen uudestaan urologianpolilla, koska ne tulokset pelottavat. Nyt ei pelota. "Nähdään maanantaina", hoitaja sanoi ystävällisesti minulle puhelimessa torstaina.
Palasin tänään Tampereelle. Tuntuu mukavalta. Pohjanmaalla ei yksinkertaisesti ole turvallista sairastaa. Jouduin asioimaan allergian takia terveyskeskuksessa, jossa lääkäri ei tiennyt mikä on epipen. Jopa minä olin kuullut siitä, ennenkun se oli minulle määrätty. Muutenkin yleisesti ihmiset ja tunnelma siinä maassa on aina yhtä erikoinen, että parempi oman mielenlaadun kannalta viettää sielä vain lyhyitä aikoja. Perhettä, sukualaisia ja muutamaa ystävää lukuunottamatta tietenkin. (Kivasti ujutin vähän Pohjanmaa -vastaisen mielipiteen sekaan). Kotona odotti paljon postia. Ohjeet virtsarakon tähystykseen (8 päivää), aika korvapolille ja tiedote lähetteen saapumisesta neurologiselle. Onneksi mun aivoja sentäs ei ole katsottu kiireelliseksi tapaukseksi. Sen olen oppinut, että parempi oman terveydentilan kannalta, jos ei ole kiireellinen.
Loppukevennykseksi laitan kuvan epäonnistuneesta hiusväristäni, joka on napattu juuri ennen junalle lähtöä. Ainiin, tänään päätin olla ottamatta jokaista lääkettä joka väsyttää, ja mieluummin kärsiä. Meikkasin ja olo oli siedettävä! PS. Tulipas itsekäs olo, kun lisäsin tuota kuvaa itsestäni tänne. Kirjoitelkaahan/ ilmoitelkaahan teidän kuulumisia lisää, olis kiva kuulla kaikkia ihan arkisia hommeleita <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti