DIAGNOOSI AVOIN

Joulukuu 2010

Jouduin sairaalaan ennen joulua. Itkin salaa vuoteessani, huonetoverini olivat kokeneita sairaalakävijöitä jotka vitsailivat sairauksillaan. Toisella oli ollut keuhkotulppa, syöpä ja ties mitä muuta, toinen (oman ikäiseni) huonetoveri sairasti niitä sairauksia joita Housessa aina epäillään. Miksi minä jouduin sinne? Kukaan ei vielä tiedä mikä mussa on, mutta kuulemma kaikki ei ole hyvin. Neljän hyvin ankean päivän jälkeen pääsin pois osastolta ja oloni oli vapaampi kuin koskaan. Tilani ei ollut kriittinen, enhän muuten pääsisi sieltä pois. Epätietoisuus kuitenkin ruokki mieltäni siitä hetkestä saakka, varsinkin kun tiedän että lähes kaikki tutkimukset viittaavat syöpään. Silti se ei välttämättä ole se.

Joulupäivänä joudun uudelleen sairaalaan, eri kaupungissa. Suunnitelmat perinteisistä joulupäivän juhlista Lontoosta Suomeen tulleen ystäväni kanssa saivat siirtyä. Tällä kertaa oireili sydän, matkustin ensimmäistä kertaa ambulanssilla, pelkäsin niin paljon, että luulin kuolevani. Tiesin että elämäni tulisi muuttumaan, jos vain selviäisin. Selvisin. Mutta tilanne on edelleen kysymysmerkki.

Katkelma kirjoituksestani, joka on päivätty 23.1.2011
Koska tämä loppuu? Mulla on ollut tänään tosi kovat kivut. Seinäjoen sairaalan röntgenlääkäri ei ole töissä sunnuntaisin, joten mua ei voitu kuvata, eikä uusien kipujen syitä etsiä. Sunnuntaisin ei siis kannata sairastua pohjanmaalla. Makoilin sairaalassa päivän, mutta pääsin sieltä pois, koska sunnuntaina ei voitu tehdä mitään. Poislähtiessä olo oli samanlainen kun sairaalaan mennessä, sain mukaani reseptin kipulääkkeisiin, jotka eivät ainakaan aiemmin auttaneet.
Tulin kotiin ja itkin pitkästä aikaa. Ryvin itsesäälissä, vollotin hysteerisesti tilannetta. Yhtäkkiä elän jonkun toisen ihmisen elämää. Sunnuntaina kuuluu kärvistellä darrassa, ei sairaalassa. Mä en jaksa epätietoisuutta enää. Kohta on kulunut kaksi kuukautta, eikä mitään suurempaa ole selvinnyt. Miksi ei? Kauanko pitää odottaa? Koska mä pääsen elämään elämääni taas? Pääsenkö mä elämään enää? Yritän olla reipas, pitää yllä hyvää mieltä. Tänään toivoin uskovani johonkin jumalaan. Olisi helpottavaa tässä tilanteessa tukeutua johonkin korkeampaan voimaan. Nyt ei ole oikein mitään mihin tukeutua.

Tänään, 6.2.2011, kaikki on edelleen avoinna. Vointini vaihtelee suuresti. Tammikuu meni voimattomana, lääkityksellä joka ei auttanut kipuihin. Tammikuun lopulla TAYS:in munuaispoliklinikan lääkäri laittoi asioihin vauhtia. Helmikuu on alkanut paremmin. Tutkimuksia tutkimusten perään. Olen kiireinen tapaus nefrologisella ja urologisella puolella, näiden lisäksi lähetteet kardiologiselle, neurologiselle ja korvapolille.

Miltäkö tuntuu? Suurimmaksi osaksi yritän olla tuntematta henkisesti yhtään mitään. Ajoittain vihaan tämän hetkistä elämääni. Välillä säälin itseäni, toisinaan panikoin, koska en halua kuolla vielä. Suurimmaksi osaksi kuitenkin suunnittelen tulevaa, haaveilen asioista mitä haluan vielä tehdä, mitä haluan muuttaa elämässäni. Ikävöin rakkaita ihmisiä, ja odotan niitä hetkiä jolloin voin taas viettää huoletonta aikaa ilman tätä mörköä nimeltä sairastelu.