If I only could, be running up that hill.

Kävin äsken opiskelijaterveydenhoitajalla. En tiedä miksi opiskelijaterveydenhuolto ärsyttää mua suunnattomasti. Mun piti hakea sairauskertomukset ja käydä juttelemassa, miksi olisin kiinnostunut heidän psykologipalveluista. Että hän voisi tehdä lähetteen. Ja tätä keskustelua ei kuulemma voitu käydä puhelimessa. Noh, piti käydä samalla labrassakin, joka sijaitsee siinä vieressä. Sairauskertomukset, lähete ja labrat : kolme kärpästä yhdellä vitun iskulla, wuu.

Nukuin viime yönä pari hassua tuntia epipen vieressäni. Allerginen reaktio kivasti taas illasta, kurkku turposi ja on edelleen turvonnut. Mielentila sinne mennessä oli väsymyksen myötä sekava, ja olinkin varma että kyynelehtisin heti kun avaisin suuni. Ihan vain senkin takia, kun vituttaa nämä mystiset allergiset reaktiot niin paljon. Tosin illasta jouduin jälleen vetäseen kunnon satsin kortisonia, jonka ansiosta mulla oli tuottoisa yö. Jatkoin sen dokumentin käsikirjoittamista ja olin ihan fiiliksissä. Keksin niin monta uutta asiaa siihen, enkä ehkä ilman levotonta kortisoni-mielentilaa olisi siihen kyennyt. Kiitos Prednisolon! Teki mieli valvoa koko yö ja vain kirjoittaa ja kirjoittaa. Jossain vaiheessa pakotin itseni nukkumaan sen pari tuntia.

Kertasin terveydenhoitajalle alusta saakka fyysiset oireet, joulukuun osastolla oleilut, poliklinikalta toiselta pallottelut, alkaneet kasvainepäilyt, tulokset, tutkimukset, tulevat tutkimukset - koko helvetillisen vyyhdin. Se kuunteli, mä puhuin ja puhuin, enkä pystynyt lopettamaan puhumista. Analysoin itse itseäni, tunnetilojani, naureskelin tutkimuksille (!), kerroin tarinoita lääkäreistä, oman elämäni rajallisuuden kohtaamisesta, kuolemasta. Se nyökytteli ymmärtäväisesti. Sanoin, että olisin hakeutunut jo aiemmin psykologille, ellen olisi ollut fyysisesti niin huonossa kunnossa helmikuun puoleen väliin saakka. Että haluan käsitellä kaiken paskan samantien, että sitten kun olen terve, voin jatkaa täysillä elämääni. Se sanoi, että en varmaan olisi ehtinyt/ jaksanutkaan aiemmin, kun tutkimuksia on ollut niin paljon ja olo huono. Totta. Se kertoi, että psykologeille on parin kuukauden jono. Jonottaminen on tuttua, sanoin.

Se sanoi, että yrittää järjestää mulle juttutuokion ensi viikoksi psykologiselle hoitajalle, jos hoitaja kelpaisi alkuun. Kelpaa. Sanoin, että minulla on laaja joukko ystäviä, joille olen myös puhunut. Mutta haluaisin vaan puhua jollekin, jonka kasvoilta ei näy myötätunto ja huolestuminen, joka ei sano mitään ärsyttävää uskonnollista (te rakkaat uskikset, lopettakaa se! tykkään teistä, mutta pliis, en usko) tai vastaavaa kannustuslauseita. Vaan haluaisin puhua ilman tunnelatausta ja ilman, että sille toiselle osapuolelle tulee tarve sanoa jotain oloa parantavaa. "Paska juttu", on ainut tsemppaus jonka otan vastaan. Haluan viettää aikaani mukaviin asioihin teidän kanssa ja vuodattaa ja angstata jollekin, joka ei ala kyynelehtimään, lohduttamaan, näyttämään surulliselta, koska en haluaisi huolestuttaa ketään läheistäni yhtään enempää asialla jolla ei ole vielä nimeä. Sitten, yhtäkkiä, sen kasvoilla näkyi äidillinen huolenpito, se tuli vähän lähemmäksi mua ja mä aloin itkeä. Sanoin, että olin nukkunut kaksi tuntia ja että mua väsytti. Se ojensi nenäliinan. Mua alkoi vituttamaan se itkeskely. Kyllä te tiedätte, että mulla ei ole mitään ongelmaa tunteiden näyttämisessä, eikä itkeminen tosiaan nolostuta mua tippaakaan. Jostain syystä siinä tilanteessa se kuitenkin vitutti suuresti. Se sanoi jotain kannustavaa, mitä siinä tilanteessa nyt voi sanoa. En muista mitä. Vaihdoin puheenaihetta, perus hoitojonot toimii aina. Sanoin, että olin aimmin luullut, että kiireellinen tapaus tarkoittaa joitain päiviä. Se sanoi, että joku sen tuttu on odottanut vuosia samantyyppiseen sairaalahoitoon, että kyllä mua kiireellä tutkitaan. Että hyvä kun olen päässyt kiireellisenä ja vieläpä kunnon sairaalaan. Sanoin, että en ole päässyt vaan joutunut, ja että mieluummin tekisin jotain muutakun olisin saikulla. En kuitenkaan pahasti, koska se oli mukavan äidillinen. Ja vähän liiankin lämmin ja huolehtivainen. Päiviteltiin vaan sairaaloita ja sitä yleistä jauhamista. Sanoin että vielä jokunen kuukausi takaperin en olisi voinut puhua koko aiheesta kovinkaan suurella tuntemuksella. Kerroin, että sairaalat ja sairaat inspiroi mua kuvauksen ja tarinankerronan suhteen. Se näytti vähän kummastuleelta. Kerroin, että olen kohdannut sellaisia ihmisiä ja tarinoita, joita en muuten olisi tavannut ja että olin siitä onnellinen. Käänsin sairastelua hyväksi, koska se näytti niin huolestuneelta. Lähdin sieltä pois, pihalla paistoi aurinko. Kevät.

Kohta meen itkemään työterveyteen tätä allergiaa, että pakko alkaa selvittämään heti mistä tämä johtuu. Turha napsia tollasta lääkettä joka vaan turvottaa, ilman että tietää mihin. ÄÄÄÄ.

PS. Anteeksi kun kiellän vaikka jotkut uskis-läpät. Saatte tekin kieltää multa lääkäriläpät jos haluutte. Eikä tarvi missään nimessä olla "varuillaan" siitä mitä tunteita saa mulle näyttää, koska NORMAALIA elämää mä nyt vaan haluan. Muistakaa tämä selitys - olen nukkunut vähän ja oloni on edelleen sekava ja kurkku turpee.