Come take my pulse, the pace is on a runaway train.

Aika CT-kuvaukseen oli tänään klo.10.15. Olin melkein puoli tuntia etuajassa. En tiedä mitä tapahtui. Aamu ja meikä ajoissa. Hyvin erityinen päivä. Ilmoittautuminen oli röntgenissä, josta mut ohjattiin suoraan, sitten oikealle, käytävän päähän ja sitten vasemmalle. Sielä oli pieni viihtyisä nurkkaus, jokunen istuin ringissä. Käytävien risteys, jossa kävi kova vilinä. Heti istuuduttuani hoitaja toi minulle varjoaineen. Kävi ilmi, että multa kuvattaisiin pelkät virtsatiet ja poskiontelot. Eikä koko ylävatsaa niinkun olin jostain syystä käsittänyt. Ainetta tarvisi nauttia vain n.45min. Jee. Sitä oli arviolta noin reipas puoli litraa. Lähettyvilläni istui iäkäs pariskunta, jotka pitivät toisiaan kädestä kiinni. Pitäisikö jonkun pitää minuakin kädestä kiinni? Olisiko tämä sittenkin joku ihmeellinen juttu? Hoitaja käski minun käydä vessassa ennen aineen juomista, koska sinne ei olisi asiaa ennen kuvauksen loppumista.

Kävin vessassa. Varjoaine odotti pöydällä. Olin varma etten kykenisi juomaan sitä. Mutta se maistuikin vedeltä, jossa oli ripaus raudan katkua. Ei ollenkaan paha. Luin Imagea ja yritin nauttia ainetta mahdollisimman tasaisesti, kuten oli ohjeistettu. Odotusaula oli CT- ja magneettikuviin meneville. Tähän mennessä kaikki tutkimushuoneisiin menijöistä kärrättiin sinne sängyllä. Tuli paha mieli. Nuoria ja keski-ikäisiä, huonokuntoisen näköisiä ihmisiä, jonkun lapsia, vanhempia, ystäviä, vietiin tutkittavaksi osastolta. Iäkäs pariskunta piti toisiaan kädestä. Minä luin yksin Imagea. Kiireisiä lääkäreitä juoksenteli ympäriinsä. Lauma lääkäriopiskelijoita (en tiedä oikeaa termiä niille) seurasi yhtä lääkäriä. Tuli mieleen Greyn Anatomia. Odotusaulaan saapui teini-ikäinen poika äitinsä kanssa. He täyttivät yhdessä lomaketta vitsaillen. "Onko minussa jotain rautaa, kuten naula päässä", poika kysyi nauraen. "Olenko raskaana". Äiti sanoi vakavana, että se kohta on tarkoitettu vain naisille. Olin nauttinut varjoaineestani yli puolet. Kuului karmaisevaa itkua, kolme hoitajaa työnsi isoa sänkyä jossa oli pieni lapsi. Hänet vietiin samaan huoneeseen, johon minut kutsuttiin noin vartti myöhemmin. Itku kuului kauan odotusnurkkaukseen. Äiti ja poika lopettivat vitsailun, vanhukset pitivät edelleen toisiaan kädestä kiinni. Teki mieli itkeä, se itkevä pieni lapsi oli jotenkin niin surullinen näky. Pitäisi kerran viikossa käydä sairaalassa, vaikka ihan muuten vaan, niin ei pääsisi unohtumaan kuinka onnellinen oikeasti pitäisi muistaa olla joka hetki.

Aika kului, varjoaine oli melkein loppu. Lisää sairaita ihmisiä sängyissä. Itsekkäästi en voinut olla miettimättä, olisinko minä tai läheiseni jonain päivänä joku noista. Mietin, että kuvat paljastaisivat kasvaisiko sisälläni jotain sinne kuulumatonta. Tai noissa paikoissa. Pitkästä aikaa ahdisti paljon, kaikki on paljon konkreettisempaa sairaalaympäristössä. En ollut ajatellut, että minulle tulisi jotenkin paha mieli sielä odotellessa. Koska tiesin, että se olisi vain toimenpide siinä missä röntgenkuva tai ultraääni, ei mikään mistä saisi vastauksia. Koska pojalla oli äitinsä ja vanhalla pariskunnalla toisensa, tunsin itseni vain tosi yksinäiseksi. Koko tutkimus alkoi tuntua suuremmalta mitä se edes on. Olisiko minunkin pitänyt pyytää joku tukijoukko paikalle? EI. Koska en halunnut tehdä siitä mitään suurempaa numeroa itselleni. Kulautin varjoaineen loppuun ja huoneen ovi aukesi. Pieni poika tuotiin pois. Itku oli lakannut. Hän oli sydänmonitoreissa ja useassa tipassa, näin vain pienen pään. Eräs hoitajista herätteli lasta; Nooa, olisiko aika herätä, taisit nukahtaa. Nooa. Pojalla oli nimi. Toivottavasti Nooa selviytyy.

Minut kutsuttiin samaan huoneeseen. Vastassa oli ruma, vanha hoitaja (puran pahan oloni haukkumalla hoitajia), töykeä olemus ja naamassa luomi josta kasvoi karva. Hän komensi minua. Ei puhutellut ystävällisesti. OTA TUO HAME POIS, SIINÄ ON VETOKETJUJA. PINNI POIS PÄÄSTÄ. JA TUO HUULIKORU, OTA SE POIS!!!! Tunsin itseni todella pieneksi. Mainitsin hammaskorusta, ja kysyin onko siitä minulle jotain haittaa. Ei, se vain saattaa aiheuttaa häiriötä kuvassa. NONNI, mysteeri selvitetty. Kysyin olisiko huulilävistyksen poistaminen välttämätöntä, eihän minua siitä kuvattaisi. ON, POIS SE! En ole ottanut sitä aiemmin pois. Kysyin missä olisi vessa, ettei tarvisi likaisin käsin alkaa poistamaan. Se seurasi mua sinne, ja jäi huohottamaan selkäni taakse. En saanut korua pois. En vain saanut. Kuumotti kun se tuijotti koko ajan. Se sanoi, että anna olla. Sanoin, kun kerran ainut haitta on näköeste, niin eihän sen pitäisi haitata mitään. Se sanoi, että sen lapsen lapsi vaihtelee korua koko ajan. Sanoin että minulla ei ollut tarvetta. Se sanoi, että minua kuvattaisiin juuri tuosta kohtaa. Sanoin, että voisin soittaa jollekin ja pyytää neuvoa. Se sanoi, että antaa olla. Totesin, että ei koru ole ollut näköesteenä sinusten röntgenissä ja että tietääkseni virtsatieni eivät sijaitse leuassa, joten olisiko siitä mitään todellista haittaa. Hän sanoi, että ei ymmärrä nykyaikaa, että hänen mielestään sairaalaan ei saisi edes astua sisään yllään edes korvakoruja. http://www.youtube.com/watch?v=0arFsVFTM7k&feature=related

Kysyin otanko rintsikat pois. Niitä voitaisiin kuulemma nostaa. Astuin sisälle huoneeseen jossa oli itse laite. Kiintoisaa. Näin lasi-ikkunan takana joukon ihmisiä tuijottamassa. Paha hoitaja komensi minut makaamaan alustalle. Tätä ennen Hän riuhtui rintsikkani ylös (mukavampi tosiaan olisi ollut ottaa ne pois, mutta ihan sama, eihän tuollaiset pienet seikat ole merkityksellisiä). Hän ei sanonut mitään. Käski vain mennä makuulle. Alusta liikkui ja minua liikuteltiin sellaisen pyöreän putken läpi. Käskettiin vain olla liikkumatta. Edestakaisin seilasin siinä. Sitä kesti ehkä vajaa vartin. Hoitaja tuli takaisin. Poskiontelot oli kuulemma nyt kuvattu. Koru ei ollut näkynyt, kun siitä kohtaa ei kuvattu. Olisi tehnyt mieli sanoa että MITÄS MINÄ SANOIN. Mutta en uskaltanut. Hoidettavana tai tutkittavana on aina hoitajien armoilla, eikä siinä tilanteessa viitsi näpäytellä liikaa. Hoitaja otti käteni ja alkoi pistämään siihen. Nyt laitetaan sulle kanyyli kyynärtaipeeseen, että saadaan varjoainetta vielä suonensisälle. OK. Onko sulla jotain allergiaa? ON allergiaa, tai ainakin lääkitys siihen, mutta vielä ei tiedetä mitä. Se kysyi millaisia reaktioita minulle tulee. Kerroin. Se sanoi tylysti, että kyllä silloin jos kurkkukin turpoaa pitäisi jo tutkia tietää mikä sen allergian aiheuttaa. NO ANTEEKSI TAAS KUN EN TIEDÄ JA KYKENE NOPEUTTAMAAN TUTKIMUKSIA. Eli Taysissa kaikki hoitajat eivät olekaan mukavia. Sanoin että ainut vastaus mitä minulla kysymykseesi on, on että allergisia reaktoita tulee koko ajan, lääkitys on päällä, mutta vielä ei tiedetä mikä niitä aiheuttaa. Teki mieli kiskoa karva sen luomesta irti. Se käski mun nousta ja asetuin makoilemaan toisinpäin. Kädet piti asettaa pään ylös pään taakse. Se sanoi, että kohta ruiskutettaisiin varjoainetta, ja se kuumottaisi. Että saattaisi tulla vessahädän tunne, mutta se ei olisi sitä. OK. Se katosi. Ystävällinen ääni alkoi puhua ohjeita. Varjoaineen ruiskutus alkaa. TULI KUUMA. Jännä tunne. Samantien. Huhhh. Minua liikuteltiin ees taas läpi putken. Pieni tauko, ystävällinen ääni sanoi. Kului varmaan vartti, olin jo nukahtamassa. Lisätään varjoainetta, ääni sanoi. KUUMA. Liikuin taas. Yhtäkkiä putkessa ollessa kuului; Vetäkää henkeä sisään....ja olkaa hengittämättä. Ja taas liikuteltiin. Tuota samaa rataa toistettiin useaan otteeseen ja ainetta lisättiin. Laitteen ulkopuolella oli hienot logot hengittämisen pidättämisestä ja sekunneista kauanko pitäisi olla niin. Jossain välissä se tyhmä hoitaja kävi tekemässä jotain ja mulkaisi minua. Näin taas sen luomen. Liikuttelua vähän vielä.

Joku uusi ihminen tuli luokseni. Saat nousta, mutta nouse hyvin varovasti. OK. Tiesin että hän oli nähnyt kuvat, että hän tietäisi varmaankin, jos niissä näkyisi jotain ylimääräistä. Sitten hän sanoi huolestuneen sympaattisella äänellä, että sinulla varmaan on mahdollisimman pian tapaaminen lääkärin kanssa näistä kuvista. Ei ole tapaamista, soittoaika. Sitten hän näytti (mielestäni) huolestuneelta. Hän sanoi, että tämä olisi kuitenkin tällä erää tässä, ja sanoi irroittavansa kanyylin vielä. Hän oli mukava. Kyselin jotain vielä korusta ja siitä miksi pitäisi olla hengittämättä. Siksi että elimet pysyisivät mahdollisimman paikallaan. OK. Hän puristi kanyylikohtaa kauan, ja suositteli minua tekemään samoin vielä poistuttuani. Hän kysyi millainen oloni oli. Vähän hutera, mutta muuten hyvä. Hän käski juomaan paljon tänään, koska munuaiset saattaisivat ärsyyntyä varjoaineesta. Juominen kuulemma auttaa. Ei ärsytetä enää munuaisia jooko, juon paljon tänään.

Lähdin pois ja olo oli fyysisesti heikko. Tuntui vähän tyhjältä. Nyt mut on kuvattu ja joku katsoo ne kuvat ja toteaa sen mitä on povattu. TAI sitten ei todeta mitään ja kaikki onkin ollut turhaa ja kaikki jatkuu. Jotenkin myös ällötti se säteilyn määrä ja sisälläni virtaava varjoaine, koska olo oli vain huono. Gigantissa piti vielä käydä. Olin liikkeellä Old People Hourin aikaan päivällä, bussi oli täynnä vanhuksia. Miksi vanhukset haisee, noh, vanhalta? Bussissa ei ollut lisäkseni ketään nuorta. Kaikki oli mummoja ja pappoja. Aluksi minua ahdisti. Kerrottakoon, että soittimessa alkoi vielä soimaan seuraava masisbiisi, http://www.youtube.com/watch?v=43Dr_YS23Bk koska lapaset kädessä on mahdoton navigoida kosketusnäyttöä, annoin sen soida. Mietin, kuinka siistiä olisi jos joku niistä olisi mummoni. Minullahan on ollut mummonkaipuu siitä saakka kun molemmat mummoni kuolivat ollessani ala-asteella. Mietin, miten siistiä olisi, jos voisin nyt mennä mummon luo, joka leipoisi leipää ja kaataisi mehua lasiin. Sanoisi että kaikki olisi hyvin aina ja ikuisesti ja minä uskoisin häntä. Yhtäkkiä tajusin itkeväni bussissa. En siksi, että mulla olisi paha mieli tai olo. Pelkästään siitä mielikuvasta että voisin mennä mummoni luo. Mummoni, joka myös oli kummitätini, leipoi aina leipää. En ole viime aikoina nolostellut sitäkään vähään oikeastaan yhtään mitään. Miksi pitäisi. Ja mitä väliä sillä on jos itkee bussissa tai kadulla tai ihan miten vaan. Pitäisi varmaan yhteiskunnan normien mukaan nolostua, mutta enää ei hetkauta. Mietin, että ehkä joku bussin mummoista huomaisi kyyneleeni ja adoptoisi minut luokseen. Itku kuitenkin loppui, eikä kukaan edes huomannut sitä. Olin perillä. Gigantti on paska.

Keskustaan päästyäni kävin Apple-shopissa ostamassa vauvalleni uuden kantokassin. Se on hienon sini-turkoosi. Onnen voi sittenkin ostaa. Kello oli jo enemmän. Vanhukset olivat kadonneet katukuvasta piiloihinsa.

Ja tämä oli varmaan pisin blogiteksti mitä olen kirjoittanut, onnittelut jos jaksoit lukea loppuun!