Tasapaksu. Siinä sana joka kuvaa tämän hetkisiä fiiliksiäni. En ole koskaan pitänyt tasapaksusta elämästä. Nyt se tuntuu ihan hyvältä. On käynyt juuri kuten Jouko sanoi käyvän. Että tällaisissa tilanteissa ensin tunteet heittelevät tunneittain ääripäästä toiseen. Sitten päivittäin, viikottain. Kaikki tasaantuu. Kun alkaa hyväksymään tilanteen.
Olen edelleen rajatilassa. Se on ristiriitaista.
Eilen kävin verikokeissa. Aikani oli 15.40. Olin sielä loppuspurtin avulla 15.39 ja taas olin missannut aikani. Miksi ne aina kutsuu liian ajoissa sisään? Tiedän että labrassa olisi hyvä istua vartti rauhassa että verenkierto tasaantuu ja plaaplaaplaa. Jotenkin se vaan aina menee näin. Se on mun oma labrarutiini. Lisäksi käyn aina läheisessä kahvilassa sen jälkeen. Sekin on rutiini. Minulla ei aiemmin ole ollut hirveästi rutiineita. Nyt niitä on neljä. Lääkkeet aamulla ja illalla, siinä toiset kaksi.
Perjantaina CT-kuva. Aiheuttaakohan tuo toistuva säteily oikeasti jotain haittoja?
Oikeastaan mulla on ollut paljon hauskaa viime aikoina. Jotenkin olen oppinut olemaan läsnä hetkessä. Pelkään kadottavani sen taidon.
Tekisi mieli tehdä jotain tosi typerää, lopettaa koulu, työt, ei koskaan palata siihen arkeen. En ole vielä palannut. Muuttaa ja lähteä. Palata ja tehdä mikä sitten tuntuu oikealta. Miksi en tekisi niin? Sitten kun kaikki tutkimukset on tässä kaupungissa loppu.
EDIT_
Lisäilen vielä tämän, muutama jäi kirjahaasteesta tekemättä.
Päivä 29 – Kirja, jota kaikki vihasivat mutta sinä pidit
Tähän en yksinkertaisesti tiedä vastausta. Ketkä kaikki, kaikki maailman ihmiset, läheiset ihmiset? En yksinkertaisesti keksi.
Voih, olipas haastava. Mä ajattelen tämän nyt vaikka niin, että kirja, josta pidin, mutta kaikki tuntemani ihmiset, jotka ovat lukeneet kyseisen teoksen, vihasivat sitä...
VastaaPoistaTäytyy sitten vastata, jotta Markku Ojasen Positiivinen psykologia. =)