Let's waste time, chasing cars, around our heads

Eilen aamulla heräsin karseaan kipuun oikeassa kyljessä. Kivikipua. Otin tavallisen satsin kipulääkkeitä. Normaalisti ne auttavat puolen tunnin kuluessa. Väsytti. Kävelin ympäri taloa. Kivikohtauksissa on kuulemma tyypillistä, että potilas ei kykene olemaan paikallaan. Se on huomattu. Kävelin ja join. Tiesin että juomisen pitäisi auttaa. Lääkkeet ei alkaneet tehoamaan. Otin toisen Litalginin, joka on ensisijainen lääke noihin kipuihin. Kohtauksessa tietyt lihakset supistelee, ja Litalginin pitäisi rentouttaa nämä. Kipu yltyi ja yltyi. Kävelin ja join, join ja kävelin. Olo alkoi olla sietämätön. Yleensä kohtauksissa kipu on aaltomaista, välillä rauhoittuu ja alkaa taas uudestaan. Ei nyt.

Kello oli kymmenen aamulla. Nyt olisin matkalla Raumalle, mikäli olisin päättänyt leffafestareille lähteä. Onneksi en lähtenyt.

Kipu yltyy, ensimmäisestä lääkesatsista on jo reilu pari tuntia ja toisesta tunti. Lisää lääkkeitä. Lisää kipua. Soitan numeroon jonka sain Taysista, jos tulee kysyttävää. Kysyin onko kyseessä normaali kivikohtaus vai joku muu. Kerroin että normaalisti nämä lääkkeet ovat auttaneet ja kipu on aaltoillut. Nyt se on yhtäjaksoista ja kovenee ja kovenee ja lääkkeet eivät auta. Ja että olen ottanut maksimipäiväannoksen niistä lääkkeistä joit minulla on. Tässä vaiheessa lähestulkoon itkin, koska sattui niin paljon. Minulle sanottiin, että ei tietenkään puhelimessa voida tietää tuollaista asiaa, että pitäisi tehdä kokeita. Tietenkin sen tiesin. Onko sinulta tullut virtsaa? Ei kai. En ole Tampereella! Lähimpään sairaalaan, kuului kehoitus.

Automatkan itkin, koska kipu yltyy paikalla ollessa. Ihan oikeasti, tuo on ihan saatanallinen olotila. Olen lukenut ihmisten kokemuksia kipukohtauksesta ja joku kirjoitti kokemuksesta että synnyttäminen ilman kivunlievytystä on pientä verrattuna munuaiskivikoliikkiin. Synnyttämisestä ei ole kokemusta, mutta automatkalla ymmärsin jokaisen netistä luetun valituksen ja murskauksessa olleiden ihmisten pelot siitä "jos se tulee uudestaan". Aiemmin prassailema kipukynnykseni sai kyytiä. Ainut ajatus oli, että nyt sitä morfiinia ja kaikkea ihan helvetin nopeasti! Kuuntelin biisejä radiosta ja mietin, että kun tämä loppuu, niin olemme vähän lähempänä määränpäätä.

Ensiavussa sanottiin, että sinne ei voi tulla ilman lähetettä. Että pitää mennä terveyskeskukseen. Tätä olinkin pelännyt, tunnetusti noissa terveyskeskuksissa ei tapahdu yhtään mitään etenkään viikonloppuisin. Nojasin kaksinkerroin tiskiin, steppasin jaloillani ja pidätin itkua (näytin varmasti mielipuolelta) sanoin jotain että katoppa mua, ja näetkö kun tässä kunnossa lähden yhtään mihinkään missä ei voida auttaa. Katsoin itkuisin silmin virkailijaa ja hän käski mennä kysymään kirurgian ensiavun puolelle. Kävelin sinne, aloin selittämään ystävällisen näköiselle hoitajalle tilannetta. Hän käski kääntymään toiseen suuntaan ja kertomaan lääkärille. Lääkäri oli koneella ja käänsi kasvonsa minuun. Voi vittu. Se sama idiootti joka joskus tammikuussa naureskeli koko verivirtsalle eikä tehnyt mitään verikokeita. Semmonen nuori jääkiekkoilijan näköinen jäbä. Hän laittoi kädet ristiin niskansa taakse reteesti ja nosti jalat pöydälle. Jalat pöydälle. Itkin ja selitin tilanteen. Että reilu viikko sitten on tehty ESWL-hoito ja plaa plaa ja ohjeistus oli plaaplaa. Hän sanoi, että kyllä me sua hoidetaan. Aaa, teki mieli sanoa että rakastan sua! Ja itseasiassa olihan se ihan komea.

Minulle tarjottiin makuupaikkaa. Sanoin että en pysty makaamaan tai istumaan. Samantien tuli verikokeet. Tuotiin lääkettä. Ei apua. Taysista pyydettiin tiedot. Verikokeita tultiin ottamaan lisää. Yhtäkkiä alkaa vähän helpottaa. Kahdeksan tunnin jälkeen. Nyt olis palkintojen jako Raumalla mietin. Pystyn taas istumaan. Huomaan muut potilaat. Mustalaiset jotka hakevat grilliltä ruokaa kun odotus on niin pitkä. Kehitysvammaisen joka toistelee koko ajan kuinka ärsyttävä nimi lääkärillä on. Pariskunnan, jonka toinen osapuoli valittaa peukalon murtaneelle miehelleen semmoisellakin äänellä että. Jos kivuissani olisin kuullut sen ihmisen valitukset, olisin saattanut sanoa tylysti. Ihan kun kellään jota ei oikeasti satu olisi oikeutta vinetä siinä paikassa yhtään mistään. Heh. Hoitaja toi minulle lisää kipulääkettä. Kykenen käymään vessassa ja antamaan virtsanäytteen, jee. Lääkäri oli kuulemma joutunut apukädeksi leikkaukseen, sen jälkeen sitten. Minua ei haitannut, pääasia että kipu oli helpottanut.

Lääkäri ssaapui ja on ihan komea. Olen kirjoittanut hänestä valituksen sairaalalle, mutta onneksi en ole sitä vielä lähettänyt. Verikokeet on melkein ok. Punasoluja virtsassa. Sanon että se on mulla normaalia, että sitä tutkitaan. Valkosolut koholla. Nekin on aina. Tulehdusarvot koholla. OK. Muut hyvin. Kerron että minulla on maanantaina munuaislääkäri ja kipu on helpottanut. Että tulin tänne kivunsumentamin aivoin hakemaan lievitystä. Että kunhan pystyn huomenna matkustamaan takaisin, kaikki on ok. Saan kaksi jytympää nappia mukaan. Onneksi.

Se oli kamalin ja pitkäkestoisin kivikohtaus koskaan. Lääkäri epäili, että joku muru sieltä on nyt poistumassa ja jäänyt jumiin johonkin kohtaan. Mahdollisesti tehnyt tukoksen. Hän sanoi, että niiden reitillä on kolme kivuliasta kohtaa. Eli eilinen oli mahdollisesti vasta se ensimmäinen. En ikinä, ikinä poistu minnekään ilman kaikkia kipulääkkeitäni. En edes kauppaan. Hitto mikä helvetti. En valita enempää, koska sen ei pitäisi olla vaarallista. Paitsi jos ne kivet jus jumittuu johonkin ja tukkii reitin. Sitten se voi kuulemma olla hengenvaarallista. HUH.

Kohta matkaan, jännittää josko junassa alkaisi eilinen helvetti. Ja ihan oikeasti, jännittää myös huominen lääkäriaika. Jos yhtäkkiä onkin jotain tietoa jostain ja plaa. Jännittää, jännittää. Mutta ihana mennä munuaispolille pitkästä aikaa. Mulla on mun lääkärille paljon asiaa.

---

Päivä 28 – Paras kirjan nimi

Ennen päivänlaskua ei voi / Johanna Sinisalo
Ken voi airoitta soutaa / Ulla-Carin Lindquist

"koska noi vaan kuulostaa kivalta"

--