Huomenna epätodennäköisyyden olisi parasta olla epätodennäköistä.

Soitin aamulla sairaalaan. Mulla on vielä yskää ja nuhaa. Onko kuumetta, hoitaja tiedusteli. Ei. No sitten ei pitäisi olla mitään ihmeellistä estettä, tule vaan.

Kysyin mitä huomenna tapahtuu, mihin aikaan mahdollisesti pääsisin pois. Että voisin infota jotain suuntaa antavaa sille mun aikuiselle henkilölleni. Huomenna olen kuulemma ensimmäinen. 7.15 sairaalassa. Jotain tehdään ja kysellään ja valmistellaan ensiksi. Itse pahoinpitely alkaa ilmeisesti puoli yhdeksän hujakoilla. Se kestää vaan puolisen tuntia. Iskuja suoraan munuaiseen, tarkemmin siis suoraan kiveen, että se rikkoutuisi. Jännää nähdä koko Suomea kiertävä laite!

Tämän jälkeen siirretään tarkkailuun. Sitten kun virtsaa tulee normaalisti ja saan syötyä, niin saan kuulemma todennäköisesti lähteä. Suurin syy tarkkailuun ja sen aikuisen ihmisen tarvitsemiseen vuorokaudeksi on kuulemma se, että harvinaisissa tapauksissa toimenpide saatttaa aiheuttaa munuaiseen verenvuodon. Joka ilmaantuu ensimmäisen vuorokauden kuluessa jos on ilmaantuakseen.

Eli mulle luultavasti tulee se. Heh, en halua kuulostaa mitenkään kyyniseltä, mutta jos joku painottaa sanontaa "se on epätodennäköistä" ei sillä ole mitään merkitystä. Päin vastoin, ajattelen että se on minulle hyvinkin todennäköistä. Koska niinhän tässä on menty, aina sen epätodennäköisimmän vaihtoehdon kautta. Tällä kertaa valmistaudun henkisesti siihen, että oon munuaiseni kanssa kusessa vuotamassa verta jossain leikkauspöydällä huomenna, voi olla että niin ei käykään. Kun kerrankin ei usko siihen "se on hyvin epätodennäköistä" lausahdukseen. Se nähdään huomenna. Eli kyseessä on siis ihan pikku juttu, mutta jos epätodennäköisyys käy jälleen toteen, se ei olekaan pikku juttu.

Sanoin Joukolle (psykologi, jota näin pitkästä aikaa maanantaina), että torstainen on pikku juttu. Hän totesi melko dramaattisesti, että eikä ole, sinun kehoosi kajotaan. Sai kuulostamaan koko jutun joltain raiskaukselta. Munuaisraiskaus. Tai ehkä pahoinpitely lähinnä. Mutta se oikeasti on ihan pikkujuttu, jos kaikki menee kuten pitääkin. Ihmiskehon reaktioista ei voi koskaan tietää. Joten oikea, toimiva munuaiseni, voisitko huomenna olla välittämättä kokemistasi iskuista ja olla vuotamatta mitään verta tai mitään muutakaan. Jatkaa toimintaa ihan normaalisti.

Tänään vein toistaiseksi viimeisen virtsanäytteen labraan. Rehellisesti sanottuna joka päivä labraan astuesssa on ollut vähän karmaiseva olo. Tietoisuus siitä, että laukussani olevasta näytteestä nähdään kasvaimen luokitusta. Niitä tehtiin siis kolmena peräkkäisenä päivänä. Joka päivä mietin, että josko tästä näytteestä se luokitus olisi yhtäkkiä vaikka se ykkönen, joka olisi super hyvä juttu. Tai että mitä jos tämä purkki kertoo, että se on noussut sinne vitoseen, mikä ei olisi hyvä juttu. Olen melko varma, että ne kaikki tulee olemaan tasaisesti siinä kolmosessa, mitä ovat olleet jatkuvasti. Joka päivä olen funtsinut sitä, että näiden purkkien sisällöt määrittävät varmasti aika pitkälti syksyäni. Että mitä on syytä tehdä ja millä aikataululla.

Semmosilla ajatuksilla. Tiesinkin että maanantainen Joukon tapaaminen luultavasti rikkoisi Helsingin aikaansaaman ilon kuplan. Olen muistaakseni jutellut hänen kanssaan viimeksi kesäkuun alussa viimeksi ja sen jälkeen ollut aikalailla ajattelematta mitään. Mutta sielä on pakko ajatella, mikä on ihan hyvä asia.


---
Päivä 23 – Kirja, jonka olet jo pitkään halunnut lukea, mutta et ole vielä lukenut

Päällimmäisenä näitä, jotka pitäisi olla jo luettuna, mutku..

Rikos ja rangaistus / Fjodor Dostojevski
Vuonna 1984 / George Orwell

--